Giorgio Perlasca

Giorgio Perlascan muistomerkki Budapestissä.

Giorgio (Jorge) Perlasca (31. tammikuuta 1910 Como – 15. elokuuta 1992 Padova) oli italialainen liikemies ja fasistipuolueen jäsen, joka esiintyi toisen maailmansodan aikana espanjalaisena diplomaattina Budapestissa ja onnistui pelastamaan yli viiden tuhannen juutalaisen hengen.

Elämänvaiheita

Nuori fasisti

Nuorena Perlasca, joka ihaili sodan ylistäjänä tunnetun runoilija Gabriele D’Annunzion tuotantoa, liittyi vakaumuksesta Benito Mussolinin fasisteihin ja taisteli vapaaehtoisena Espanjan sisällissodassa Francisco Francon puolella. Sodan voitettuaan francolaiset falangistit juhlivat häntä sankarinaan ja lupasivat vastedes kohdella häntä kunniaespanjalaisena. Vaikka hän oli fasisti, hän ei hyväksynyt Adolf Hitlerin natsi-Saksaa eikä Mussolinin yhteistyötä saksalaisten – ensimmäisen maailmansodan aikaisten vihollisten – kanssa. Hän järkyttyi myös syvästi saatuaan tietää saksalaisten murhaavan ja kiduttavan juutalaisia lapsia, ja hän halusi tehdä jotain uhrien pelastamiseksi. En voinut katsoa sivusta, kun lapsia murhattiin, Perlasca muisteli myöhemmin. Hän ei koskaan pitänyt itseään fasismin vastustajana.

Liikemiehenä

Toisen maailmansodan aikana Perlasca toimi triesteläisen lihasäilyketehtaan sisäänostajana hankkien tehtaalle nautoja ensin Jugoslaviasta, sitten Unkarista, jonne hän siirtyi vuoden 1942 lopussa. Kun Pietro Badoglion hallitus syrjäytti Mussolinin vuonna 1943, Perlasca asettui Badoglion puolelle, mutta Italian Budapestin-suurlähettiläs pysyi Mussolinin ja tämän saksalaisiin joukkoihin tukeutuneen Salòn tasavallan kannattajana.

Saksalaiset miehittivät Unkarin maaliskuussa 1944 ja nostivat valtaan Nuoliristipuolueen unkarilaiset fasistit estääkseen siihenastista diktaattoria, amiraali Horthya, tekemästä aselepoa. Nyt Perlasca joutui vaikeuksiin, koska Saksalle sodan julistaneen Badoglion hallituksen kannattajana hän oli vihollismaan kansalainen. Lokakuussa 1944 hän kääntyi Espanjan suurlähettiläs Ángel Sanz Brizin puoleen viitaten asemaansa Espanjan kunniakansalaisena. Sanz Briz ojensi Perlascalle Espanjan passin nimellä Jorge Perlasca.

Diplomaattina

Sanz Briz oli myöntänyt joukolle ladinoa puhuvia sefardijuutalaisia Espanjan passit vedoten siihen, että he olivat Espanjan kansalaisia, koska heidän esi-isänsä olivat paenneet Espanjasta aikoinaan juutalaisvainoja. Suojattien suojeleminen oli kuitenkin voimillekäypää puuhaa, sillä sekä saksalaiset natsit että unkarilaiset nuoliristiläiset ahdistelivat ja uhkailivat jatkuvasti espanjalaisia piittaamatta paljoakaan heidän diplomaattisesta koskemattomuudestaan. Sanz Briz ei myöskään oikeastaan saanut Espanjan ulkoministeriön yksiselitteistä tukea pelastusoperaatiolleen, ja hänellä oli syytä pelätä valtuuksien ylittämisestä johtuvia rangaistustoimia.

Marraskuussa 1944 Sanz Briz lähti lähetystöstä ja pakeni Sveitsiin. Natsit tulkitsivat Espanjan katkaisseen diplomaattisuhteet ja valmistautuivat vangitsemaan ja surmaamaan Espanjan suojelemat juutalaiset. Tällöin Perlasca tarttui ohjaimiin, julistautui omavaltaisesti Espanjan konsuliksi ja väitti unkarilaisille, että Sanz Briz oli nimittänyt hänet sijaisekseen. Unkarilaiset uskoivat tähän bluffiin ja akkreditoivat Perlascan virkaa toimittavaksi suurlähettilääksi. Perlasca leimasi tuhansia suojelukirjeitä ja asutti juutalaisia kahdeksassa vuokratalossa, joiden katolla liehui Espanjan lippu ja joiden Perlasca väitti silloin nauttivat diplomaattista koskemattomuutta.

Tuntematon sankari

Giorgio Perlascan laatta Yad Vashemin muistolehdossa

Perlascan rohkeus pelasti useiden tuhansien juutalaisten hengen, mutta hän ei sodan jälkeen saanut tunnustusta osakseen ennen kuin muutamaa vuotta ennen kuolemaansa. Hän toimitti Espanjan ulkoministeriölle laajan raportin sodanaikaisesta toiminnastaan, mutta Espanjan valtio ja Ángel Sanz Briz käyttivät raporttia hyväksi oman kilpensä kiillottamiseen. Perlascan tarina kerrottiin maailmalle vasta vuonna 1987. Vuonna 1989 Israelin valtio myönsi virallisesti Perlascan ansiot juutalaisten pelastajana ja ”vanhurskaana kansakuntien joukossa”, ja hän sai istuttaa oman puun Yad Vashemin muistolehtoon. Hän sai myös Unkarin, Ruotsin ja Espanjan korkeimmat valtiolliset kunnianosoitukset.

Perlascan motiivit

Giorgio Perlasca ei ensi näkemältä vaikuta natsismia vastustavalta sankarilta: hän oli vakaumuksellinen fasisti. Perlascan urotyöstä kirjan kirjoittanut Enrico Deaglio, joka osallistui myös Suomessa esitetyn televisioelokuvan Perlasca - rohkeuden valinta (Perlasca, un heroe italiano) tuotantoon, on kutsunut Perlascaa esimerkiksi ”hyvän banaalisuudesta”. Se on johdettu Hannah Arendtin käyttämästä käsitteestä ”pahan banaalisuus”, jolla Arendt viittasi Adolf Eichmannin hirmutekoihin. Eichmannista ei saanut vaikutelmaa sadistisesta julmurista eikä murhaajasta, vaan tunnollisesta virkamiehestä, joka teki työtään eikä pitänyt itseään roistona. Toisaalta Perlasca näyttää miltei kliseisen italialaiselta, kiltiltä ja lapsirakkaalta sedältä, joka kyllä voi innostua fasismin suurisuisesta propagandasta, mutta järkyttyy poliittiseen mielenmuutokseen asti nähdessään bambinojen kärsivän.

Monet juutalaisten pelastamiseen henkensä kaupalla osallistuneet henkilöt, kuten fasisti Perlasca ja esimerkiksi viinaa, naisia ja uhkapeliä harrastanut Oskar Schindler, ovat varsin kaukana pyhimyksestä, eikä heillä ollut yleviä aatteellisia, uskonnollisia tms. motiiveja. Schindleristä on arveltu, että elämän nautinnoille antautuneena miehenä hän ymmärsi elämän arvon paremmin kuin monet askeesille ja ankarille aatteille omistautuneet natsit ja kommunistit, jotka kieltäytyivät nautinnoista ja huveista ideologiansa vuoksi.

Fasisti mutta ei natsi

Perlasca, toisin kuin Schindler, oli kuitenkin aatteen mies ja taisteli kansainvälisen fasismin riveissä. Kuten fasismin aikalainen George Orwell on todennut, kaikki fasistit eivät olleet epäinhimillisiä kiduttajia, vaan näkivät itsensä pikemminkin länsimaisen, kristillisen elämäntavan ritarillisina puolustajina jumalatonta kommunismia vastaan. Fasismin syntyaikana bolševikkien julmuudet olivat yleisessä tiedossa, joten pelot olivat perusteltuja.

Perlasca itse sanoi että hän ei ollut fasismin puolesta eikä vastaan, mutta hän oli selvästi natseja vastaan.

Monet fasistit olivatkin vilpittömiä konservatiiveja eivätkä pitäneet fasismia bolševismiin verrattavana modernina totalitarismina, vaan pikemminkin tapana suojella ”vanhan hyvän ajan” elämäntapaa ja arvoja juuri modernilta totalitarismilta. He saattoivatkin myöhemmin kääntyä fasismia vastaan juuri samoista syistä kuin olivat sitä alkujaan kannattaneet, koska fasismi syyllistyi samoihin rikoksiin kuin bolševikit.

Vaikka Perlascan nuorena ihailemaa runoilijaa Gabriele D’Annunziota on myöhemmin pidetty varhaisen fasismin edustajana, on muistettava, että Italia osallistui ensimmäiseen maailmansotaan nimenomaan Saksaa vastaan. Italian fasismi sai alkunsa sotaveteraanien poliittisesta liikehdinnästä. Siksi ei ollut itsestään selvää, että kaikki Mussolininkaan kannattajat olivat haluneet taistella Saksan puolella.

Rohkeasta soturista rohkeaksi pelastajaksi

Perlasca vaaransi useaan otteeseen henkensä rientäessään väliin, kun natsit tai nuoliristiläiset yrittivät tunkeutua hänen valvomiinsa turvataloihin ja kuljettaa hänen suojattejaan murhattaviksi. Francon asia oli ehkä nykypäivän näkökulmasta väärä asia, mutta taistellessaan vapaaehtoisena Espanjassa kannattamansa aatteen puolesta Perlasca osoitti sellaista fyysistä rohkeutta ja ihanteellisuutta, jota on nähtävissä myös hänen toiminnassaan Budapestissa.

On luonnollisesti myös mahdollista, että Perlasca katsoi aikaisempana vakaumuksellisena fasistina osaltaan myötävaikuttaneensa natsismin nousuun ja sitä tietä myös juutalaisten joukkotuhoon. Budapestin urotyöllään hän otti vastuun asiasta ja osallistui sen korjaamiseen, minkä rikkomisessa oli ollut mukana.