Matti Airola

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Matti Airola
Matti Airola vuonna 1908.
Matti Airola vuonna 1908.
Kansanedustaja
1.8.1908–16.5.1918
Ryhmä/puolue SDP
Vaalipiiri Viipurin läntinen, Hämeen eteläinen
Henkilötiedot
Syntynyt18. maaliskuuta 1882
Ruokolahti
Kuollut12. lokakuuta 1939 (57 vuotta)
Leningrad
Ammatti toimittaja, asioitsija

Matts Alexander (Matti Aleksanteri) Airola (vuoteen 1906 Bruus,[1] 18. maaliskuuta 1882 Ruokolahti – 12. lokakuuta 1939 Leningrad) oli suomalainen toimittaja ja poliitikko, joka toimi SDP:n kansanedustajana vuosina 1908–1917.[2] Sisällissodan aikana Airola johti Suomen kansanvaltuuskunnan sisäasiainosastoa ja työväen pääneuvoston perustuslakivaliokuntaa. Hän oli harvoja vallankumousta arvostelleita punaisten johtohenkilöitä. Airola pakeni sodan loppuvaiheessa Neuvosto-Venäjälle ja kuoli Stalinin vainojen uhrina vuonna 1939.[3]

Elämä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lapsuus ja nuoruus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Matti Airolan vanhemmat olivat Ruokolahdessa syntynyt työmies Matti Bruus (1845-1892) ja Lappeen pitäjästä kotoisin ollut Anna Kälviäinen (s. 1846). Hän varttui Viipurin esikaupunkialueella köyhässä Tiiliruukin työläiskaupunginosassa. Isänsä kuoltua Airola työskenteli kymmenvuotiaasta lähtien rahoittaen koulunkäyntinsä muun muassa sanomalehtipoikana. Airola kirjoitti ylioppilaaksi Viipurin klassillisesta lyseosta vuonna 1902, jonka jälkeen hän työskenteli opettajana.[3][4]

Toimittajaksi ja politiikkaan

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Poliisipäällikkö Pekonen (vas.) seuraa Airolan puhetta Onni Muusarin pilakuvassa.

Airola lähti järjestötoimintaan koulunkäyntinsä päätettyään, mutta katsoi kuuluneensa työväenliikkeeseen jo lapsuudestaan.[4] Hän kirjoitti Viipurissa ilmestyneeseen sosialidemokraattiseen Työ-lehteen sen perustamisesta 1904 lähtien. Suurlakon aikana Airola ja Hilja Pärssinen toimittivat Lakkolehti-nimistä monistettua sanomalehteä, jonka jakelusta vastasi Lyyli Latukka.[5] Tammikuussa 1906 Airola valittiin Työn päätoimittajaksi.[6] Kansanedustajaksi hänet valittiin vuonna 1908.[2] 26-vuotias Airola oli nuorin sosialidemokraattien 83 kansanedustajasta.[7]

Syyskuussa 1911 Airola organisoi Punaisenlähteentorille kuvernööri Frans von Pfalerin kieltoa uhmanneen mielenosoituksen, jossa vastustettiin keisari Nikolai II:n vahvistamaa Viipurin läänin alueliitossuunnitelmaa. Airolaa estettiin puhumasta torilla, jolloin hän kapusi pitämään palopuheensa sen laidalla sijainneen Viipurin maalaiskunnan virastotalon katolle. Mielenosoitus kärjistyi lopulta mellakaksi, jonka rauhoittamiseen tarvittiin sotaväkeä. TVälikohtauksen seurauksena poliisipäällikkö Vilho Pekonen karkotti Airolan Viipurin läänistä ja hän asettui Lahteen.[5][8] Airola työskenteli aluksi Raivaajan toimittajana ja vuodesta 1912 lähtien asioitsijana.[3]

Vuonna 1912 Airola oli myös vankilassa suorittaessaan lehtikirjoituksistaan langetettuja tuomioita majesteettirikoksesta ja kunnianloukkauksesta. Jälkimmäisessä Airolan katsottiin loukanneen venäläisen sotaväen kunniaa artikkelissaan ”Ryssäin uivain ruumisarkkujen päälliköt”.[9][10] Lisäksi hän oli saanut sakkotuomion jumalanpilkasta kirjoituksen ”Ukko Jehovan tietämättömyys” johdosta.[11] Kansanedustajana Airola edusti Viipurin läntistä vaalipiiriä vuoteen 1917 saakka, jolloin hänet valittiin viimeiselle eduskuntakaudelleen Hämeen eteläisestä vaalipiiristä.[2]

Sisällissota

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Syksyllä 1917 Airola valittiin työväen järjestyskaartin yleisesikuntaan.[7] Sisällissodan käynnistyttyä Airola valittiin SDP:n uuteen puolueneuvostoon, jonka ensimmäisessä kokouksessa hän piti ainoan aseellista vallankumousta arvostelleen puheenvuoron. Airolan mukaan porvaristo olisi voitu painostaa kompromisseihin myös ilman väkivaltaa, jonka lisäksi hän pelkäsi vallankumouksen lopulta johtavan sotilasdiktatuuriin. Kielteisestä suhtautumisestaan huolimatta Airola otti vastaan kansanvaltuuskunnan sisäasiainvaltuutetun eli sisäministerin tehtävän, jota hän hoiti Hanna Karhisen kanssa. Lainopillisen tuntemuksensa johdosta Airola valittiin myös työväen pääneuvoston perustuslakivaliokunnan puheenjohtajaksi.[3]

Neuvostoliitossa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Huhtikuun alussa kansanvaltuuskunta evakuoitiin Viipuriin, josta Airola pakeni Neuvosto-Venäjälle. Hän toimi Hatsinan suomalaisen seminaarin opettajana 1921–1925 ja Leningradin suomalaisen teknikumin suomen kielen opettajana 1925–1936. Opetustyönsä ohella Airola suomensi muun muassa oppi- ja tietokirjoja sekä julkaisi kaksi suomen kielen oppikirjaa. Vuonna 1927 hän sai Neuvostoliiton kansalaisuuden.[3] Stalinin vainojen aikana Airola erotettiin virastaan ja tuomittiin heinäkuussa 1939 viideksi vuodeksi vankeuteen. Airola kuoli vankisairaalassa lokakuussa 1939. Hänet rehabilitoitiin poikansa pyynnöstä vuonna 1957.[12]

Perhe

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Matti Airolan puoliso oli Viipurissa syntynyt Hilja Siviä Korhonen (1881-1947), jonka kanssa hän solmi raastuvanoikeuden vahvistaman avioliiton vuonna 1906.[13] Heidän poikiaan olivat toimittaja Eino Airola (1907-1984) ja kirjailija Veikko Airola. Ilmavoimissa palvellut Eino karkotettiin Leningradista vuonna 1942 ja hän asettui perheineen Uzbekistaniin.[5]

Teoksia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Oikeinkirjoitus- ja oikeakielisyysohjeita. Leningrad: Kirja, 1927.
  • Ole valmis! : pioneerin käsikirja. Leningrad: Kirja, 1927.
  • Savolainen, Yrjö ; Airola, M. A. ; Kaasolainen, Mikko (toim.): Neuvostomaamme : luku- ja työkirja 1 asteen työkoulun IV luokkaa varten. Leningrad: Kirja, 1929.

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Nimenmuutoksia. Suomalainen Wirallinen Lehti, 16.6.1906, nro 137, s. 2. Kansalliskirjasto. Viitattu 8.12.2022.
  2. ↑ a b c Matti Airola Suomen kansanedustajat. Eduskunta. Viitattu 19.4.2007.
  3. ↑ a b c d e Keravuori, Kirsi: Airola, Matti (1882–1939) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 20.4.2000. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 8.12.2022.
  4. ↑ a b Punaset II : v. 1908 valittujen sosialidemokratisten edustajien kuvat ja elämäkerrat, s. 7. Helsinki: Työväen Sanomalehti, 1908. Teoksen verkkoversio (PDF).
  5. ↑ a b c Dimitrieva, Natalia: Страницы рабочей жизни Выборга начала XX века 11.2.2019. Gazeta Vyborg. Viitattu 8.12.2022. (venäjäksi)
  6. ↑ Uutisia muualta kotimaasta : Sanomalehdet. Turun Sanomat, 18.1.1906, nro 311, s. 3. Kansalliskirjasto. Viitattu 8.12.2022.
  7. ↑ a b Lähteenmäki, Maria: Miehet liikkeessä. (Esitelmä Yrjö Mäkelin -seuran ja Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seuran seminaarissa Tampereella 28.5.2005) Yrjö Mäkelin -seura. Teoksen verkkoversio. Viitattu 8.12.2022.
  8. ↑ Koskivirta, Anu: ”Viipurin venäläistäminen ja vastarinta sanomalehdistön kuvauksissa 1910-luvun taitteen vuosina”, Politiikan ja jännitteiden Viipuri 1880–1939, s. 163–164. Helsinki: Viipurin Suomalainen Kirjallisuusseura, 2019. ISBN 978-952-69280-2-9 Teoksen verkkoversio (PDF).
  9. ↑ Majesteettirikosjutut. Helsingin Sanomat, 3.2.1912, s. 3. Kansalliskirjasto. Viitattu 8.12.2022.
  10. ↑ Senaatti mätkii vankeutta. Kansan Tahto, 15.10.1913, s. 3. Kansalliskirjasto. Viitattu 8.12.2022.
  11. ↑ Työn jumalanpilkkaamisjutut. Viipurin Sanomat, 17.6.1912, s. 3. Kansalliskirjasto. Viitattu 8.12.2022.
  12. ↑ Айрола (Бруус), Матвей (Алексантери) Матвеевич Teloitettujen suomalaisten luettelo. 5.12.2010. Inkerin Liitto. Viitattu 6.6.2011. (venäjäksi)
  13. ↑ Avioliittoon. Kansan Lehti, 3.5.1906, nro 99, s. 3. Kansalliskirjasto. Viitattu 8.12.2022.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Sosialidemokraattien kansanedustajat
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Matti_Airola&oldid=21985527”