Download the full version of the ebook at

https://ebookgate.com

Street Food 1st American ed Edition Tom Kime

https://ebookgate.com/product/street-food-1st-
american-ed-edition-tom-kime/

Explore and download more ebook at https://ebookgate.com

 Recommended digital products (PDF, EPUB, MOBI) that
you can download immediately if you are interested.

Street Saints Renewing American Cities 1st Edition Barbara

J. Elliott

https://ebookgate.com/product/street-saints-renewing-american-
cities-1st-edition-barbara-j-elliott/

ebookgate.com

Food The Chemistry of its Components 5th Edition Tom

Coultate

https://ebookgate.com/product/food-the-chemistry-of-its-
components-5th-edition-tom-coultate/

ebookgate.com

Linux System Administration 1st ed Edition Tom Adelstein

https://ebookgate.com/product/linux-system-administration-1st-ed-
edition-tom-adelstein/

ebookgate.com

Explorations in College Algebra 5th Edition Linda Almgren

Kime

https://ebookgate.com/product/explorations-in-college-algebra-5th-
edition-linda-almgren-kime/

ebookgate.com
Explorations in College Algebra 4th Edition Linda Almgren
Kime

https://ebookgate.com/product/explorations-in-college-algebra-4th-
edition-linda-almgren-kime/

ebookgate.com

The World of Street Food Easy Quick Meals to Cook at Home

2nd Edition Troth Wells

https://ebookgate.com/product/the-world-of-street-food-easy-quick-
meals-to-cook-at-home-2nd-edition-troth-wells/

ebookgate.com

Advances in Food Diagnostics 1st ed Edition Quangnguyen

https://ebookgate.com/product/advances-in-food-diagnostics-1st-ed-
edition-quangnguyen/

ebookgate.com

OSPF network design solutions 2nd ed Edition Tom Thomas

https://ebookgate.com/product/ospf-network-design-solutions-2nd-ed-
edition-tom-thomas/

ebookgate.com

Putting food by 5th ed Edition Hertzberg

https://ebookgate.com/product/putting-food-by-5th-ed-edition-
hertzberg/

ebookgate.com
 street food
street food
Tom Kime, one of contemporary cuisine’s exploring the world’s most authentic tastes

street food
fastest rising international stars, found his
love of food as a professional chef at the
world-renowned River Café and trained Street Food jumps off the page with all the

street food
with such celebrated chefs as Rick Stein in
England and David Thompson in Australia.
exploring the world’s most authentic tastes pizzazz of a trip around the world. Author
and chef Tom Kime guides you through the
culinary traditions and techniques of the
He travelled extensively to China and locals. Stunning location photographs give
Southeast Asia, Europe, the Middle East,
Take a world tasting trip, through India and
the buzz of the streets as Tom tastes his
Sri Lanka, China and Southeast Asia, Latin
and South America this year, researching
the foods, market ingredients, and America and the Caribbean, Europe, and exploring the world’s most authentic tastes way through four continents.

restaurants of these regions. North Africa and the Middle East The recipes are clearly written with step-by-
step instructions and a close-up picture of
His catering work has included such events Cook and enjoy over 90 authentic, delicious recipes the finished dish. A recipe navigator at the
as his own wedding, in addition to former from around the world beginning of the book brings together food
colleague Jamie Oliver’s Thai-inspired of the same kind, such as food on a stick,
nuptial feast. He opened the acclaimed soups, and finger food, while menu spreads
London restaurant, Food at the Muse, in A recipe navigator helps you group snacks and
at the end of the book show how to mix and
Notting Hill, and has also cooked for a dishes by type, such as finger food, food on a match recipes to throw a party that will be
clientèle that includes celebrities such as stick, and soups the ultimate in street credibility.
Mick Jagger, Sam Neill, and Kirsten Dunst.
Most recently, he has been executive chef Menu spreads suggest how to mix and match Street Food is a good read as well as a
at the Fortina Spa Resort on the island recipes for parties – such as picnics, barbecues, cookbook, with the added allure of Tom’s
of Malta and is currently expanding his personal voyage of discovery through his
and evening drinks
work internationally. travel journals. Here are recipes for all the
food you’ve ever enjoyed or dreamed of
Tom has created and produced work for

Tom Kime
eating as you trot around the globe.
television, an 8-part series called Vietnam
for Taste. His work has won awards
in Europe and his first book Balancing
Flavors East and West was most recently
nominated by the International Association
of Culinary Professionals for the Best Chef/
Restaurant award of 2006.
I S B N 978-0-7566-2850-5
52200

$22.00 USA
$27.00 Canada
Tom Kime
9 780756 628505
street food
street food
exploring the world’s most authentic tastes

Tom Kime
Photography by Lisa Linder
 London New York Munich
Melbourne Delhi

To my wife, Kylie Burgess Kime, for all her love and support, and for being such an
enthusiastic travel companion. To my mother, Helen, for being the inspiration behind my
love of food; to my father, Robert, for igniting my love of travel and discovery; and to my
sister, Hannah, for her ongoing curiosity and encouragement to pursue my goals.

Project Manager and Editor Senior Art Editor

Siobhán O’Connor Susan Downing

Photographic Art Direction and Design Senior Editor

Simon Daley Dawn Henderson

Photographer Project Art Editor

Lisa Linder Caroline de Souza

Home Economist and Food Stylist Editorial Assistant

Alice Hart Ariane Durkin

Prop Stylist DTP Designer

Victoria Allen Traci Salter

Design Assistance Production Controller

Elly King and Sue Storey Liz Cherry
First American Edition, 2007
Published in the United States by DK Publishing
375 Hudson Street, New York, New York 10014
07 08 09 10 11 10 9 8 7 6 5 4 3 2 1
SD225–June 2007
Copyright © 2007 Dorling Kindersley Ltd
Text copyright © 2007 Tom Kime
All rights reserved
Without limiting the rights under copyright reserved above, no part of this publication may be reproduced, stored in or
introduced into a retrieval system, or transmitted, in any form, or by any means (electronic, mechanical, photocopying, recording,
or otherwise), without the prior written permission of both the copyright owner and the above publisher of this book.
Published in Great Britain by Dorling Kindersley Limited
A catalog record for this book is available from the Library of Congress
ISBN: 978-0-7566-2850-5
DK books are available at special discounts when purchased in bulk for sales promotions, premiums, fund-raising, or educational use.
For details, contact: DK Publishing Special Markets, 375 Hudson Street, New York, New York 10014 or SpecialSales@dk.com
Color reproduction by Colourscan, Singapore
Printed and bound by Leo, China

Discover more at
www.dk.com
 Contents
8 Recipe Navigator

12 The World Tour
20 India and Sri Lanka
Masala popadums with tomato and green chilli • Coconut
and turmeric fish soup • Spicy seasoned potato in a cone •
Date and tamarind chutney • Fresh coriander and peanut
chutney • Spicy fried okra • Crispy paratha • Chaat with
green chilli and pomegranate • Potato and cumin curry

40 Southeast Asia
Summer rolls with prawns, crab, ginger, and mint •
Chicken-stuffed flat bread • Creamy coconut curry sauce •
Indonesian beef sate skewers • Spicy green vegetable
stir-fry • Paper-wrapped chicken • Sichuan-style vegetable
stir-fry with Chinese chives • Singapore prawn fritters with
sweet chilli sauce • Mango, papaya, and pineapple salad •
Crispy chicken spring rolls • Skewers of beef with green
chilli sauce • South Vietnamese seafood curry • Chinese
barbecue pork • Hot and sour squid and green mango
salad • Seafood laksa • Hot and sour grilled beef salad with
roasted rice • Hanoi prawn cakes • Spiced grilled chicken
with coconut cream • Salad of roast pork with cucumber
and sesame seeds • Banana and cinnamon pancakes
 82 Latin America and the Caribbean
Spicy mussel soup • Grilled salty cheese marinated with
oregano • Bean patties with avocado and tomato salad •
Barbecue jerk chicken with pineapple salsa • Fresh peach
salsa • Spicy vegetable pickle • Seared steak with
chimichurri • Sweet potato and pumpkin doughnuts •
Mexican pumpkin flower soup • Seafood empanadas •
Green tomato salsa • Pipian sauce with cinnamon • Green
cashew nut sauce • Pumpkin pudding

110 Southern Europe

Semolina flour fritters • Chickpea fritters • Grilled spring
onions wrapped in pancetta • Savoury ricotta-filled pastries
• Poussin stuffed with olives, onion, and rosemary •
Sweet fried ravioli • Pan-fried red mullet with preserved
lemon, olives, and parsley • Honey and nut pastries •
Grilled artichokes with garlic, chilli, and pine nuts • Salt cod
croquettes • Marinated quail with caper sauce • Sicilian
focaccia-style bread • Grilled tuna, sprouting broccoli, and
ricotta calzone • Potato, spiced sausage, and semi-dried
tomato pizza • Date pastries

140 The Middle East and North Africa

Grilled sardines • Stuffed aubergine with yogurt and
pine nuts • Stuffed fish balls • Chard soup with rice and
turmeric • Harissa mini fish cakes with preserved lemon •
Afghani flat bread • Roast pumpkin paste • Carrot pickle •
 Toasted pita bread salad • Zucchini salad • Sesame salad •
Eastern jeweled pilaf with cinnamon and almonds • Lamb
meatballs with sour cherry sauce • Spinach pastries •
Spicy bean soup • Smoky roast eggplant dip • Yogurt
cream cheese dip • Carrot and orange salad with paprika
dressing • Lebanese lamb pizza • Coriander marinated fish
• Lamb kebabs with white bean and tomato salad •
Spinach and walnut salad • Spiced roast almonds • Libyan
pumpkin dip • Spiced tomato relish • Sesame tarator sauce
• Pine nut tarator sauce • Zucchini stuffed with lamb and
pine nuts • Hummus with cinnamon lamb • Spicy lamb
chops • Almond and cardamom biscuits

194 The Menus

198 Picnic

202 Barbecue

206 Leisurely lunch

210 Cozy night in

214 Cocktail party

218 Glossary
219 Useful websites
220 Index
224 Acknowledgments
 Recipe navigator
The recipe navigator is organized by type of dish, rather than
by country of origin. You can see all the recipes at a glance and
choose what you want to make, in combinations ranging from
snacks and finger food, to dishes that are more substantial.

Best in a bowl
Coconut and turmeric fish soup pp26–27
Potato and cumin curry pp38–39
South Vietnamese seafood curry pp64–65
Seafood laksa pp70–71
Spicy mussel soup pp86–87
Mexican pumpkin flower soup pp100–101
Chard soup with rice and turmeric pp148–149

Mexican pumpkin flower Spicy bean soup pp166–167

soup pp100–101

Fresh, crisp salads

Mango, papaya, and pineapple salad pp58–59
Hot and sour squid and green mango salad pp68–69
Hot and sour grilled beef salad with roasted rice pp72–73
Salad of roast pork with cucumber and sesame seeds pp78–79
Toasted pita bread salad pp156–157
Zucchini salad p158
Sesame salad p159

Toasted pita bread salad Carrot and orange salad with paprika dressing pp170–171

pp156–157 Spinach and walnut salad pp178–179

 Recipe navigator
Finger food
Masala popadums with tomato and green chili pp24–25
Spicy seasoned potato in a cone pp28–29
Spicy fried okra pp32–33
Chaat with green chili and pomegranate pp36–37
Summer rolls with prawns, crab, ginger, and mint pp44–45
Paper-wrapped chicken pp52–53
Singapore prawn fritters with sweet chili sauce pp56–57
Crispy chicken spring rolls pp60–61
Salt cod croquettes
Hanoi prawn cakes pp74–75
pp130–131
Bean patties with avocado and tomato salad pp90–91
Semolina flour fritters pp114–115
Panelle (chickpea fritters) p115
Salt cod croquettes pp130–131
Harissa mini fish cakes with preserved lemon pp150–151
Spiced roast almonds pp180–181

A meal in itself
Spiced grilled chicken with coconut cream pp76–77
Poussin stuffed with olives, onion, and rosemary pp120–121
Pan-fried red mullet with preserved lemon, olives,
and parsley pp124–125
Marinated quail with caper sauce pp132–133
Stuffed eggplant with yogurt and pine nuts p146
Stuffed fish balls p147
Eastern jeweled pilaf with cinnamon and almonds pp160–161 Poussin stuffed with olives,
Lamb meatballs with sour cherry sauce pp162–163 onion, and rosemary
Coriander marinated fish pp174–175 pp120–121
Lamb kebabs with white bean and tomato salad pp176–177
Zucchini stuffed with lamb and pine nuts pp186–187

Recipe navigator 
 Hot wok and smoking grill
Indonesian beef saté skewers p49
Spicy green vegetable stir-fry pp50–51
Sichuan-style vegetable stir-fry with Chinese chives pp54–55
Skewers of beef with green chili sauce pp62–63
Chinese barbecued pork pp66–67
Grilled salty cheese marinated with oregano pp88–89
Barbecued jerk chicken with pineapple salsa pp92–93
Seared steak with chimichurri p97
Chinese barbecued pork
Grilled scallions wrapped in pancetta pp116–117
pp66–67
Grilled artichokes with garlic, chili,
and pine nuts pp128–129
Grilled sardines pp144–145
Spicy lamb chops pp190–191

Breads, pizzas,
and savory pastries
Crispy paratha pp34–35
Chicken-stuffed flat bread pp46–47
Seafood empanadas pp102–103
Savory ricotta-filled pastries pp118–119
Sicilian focaccia-style bread p134
Grilled tuna, sprouting broccoli, and ricotta calzone p135
Potato, spiced sausage, and sun-dried

Spinach pastries tomato pizza pp136–137

pp164–165 Afghani flat bread pp152–153

Spinach pastries pp164–165
Lebanese lamb pizza pp172–173

10 Recipe navigator
Dips, sauces, and
other condiments
Date and tamarind chutney p30
Fresh cilantro and peanut chutney p31
Creamy coconut curry sauce p48
Fresh peach salsa pp94–95
Spicy vegetable pickle p96
Green tomato salsa pp104–105
Pipian sauce with cinnamon p106
Green cashew nut sauce p107
Libyan pumpkin dip
Roast pumpkin paste p154
pp182–183
Carrot pickle p155
Smoky roast eggplant dip p168
Yogurt cream cheese dip p169
Libyan pumpkin dip pp182–183
Spiced tomato relish p184
Tarator bi tahini (sesame tarator sauce) p185
Tarator bi sonoba (pine nut tarator sauce) p185
Hummus with cinnamon lamb pp188–189

Desserts and sweet treats

Banana and cinnamon pancakes pp80–81
Sweet potato and pumpkin doughnuts pp98–99
Pumpkin pudding pp108–109
Sweet fried ravioli pp122–123
Honey and nut pastries pp126–127
Date pastries pp138–139
Almond and cardamom biscuits pp192–193

Sweet potato and pumpkin

doughnuts pp98–99

Recipe navigator 11
The World Tour
 The World Tour
To get a feel for the beating heart of any community, and a gauge of how people live and what values are
and to begin to understand a culture different from important to the community. So how did I go about
your own, you need to experience the food. In compiling a list of the best street food from at least
countries and regions famous for their cuisine, it is five continents? Did I start with what I knew or what
impossible to separate food from society. The food there was yet to discover? These were just two of
of the place is the identity, history, and social the questions I asked myself in the initial stages of
context cementing everyone together. It is a point this book that was to take me to over 15 countries
of reference, and is used in poetry, literature, and before my street food journey was completed.
music, as well as all aspects of human interaction. I had already traveled extensively in Southeast
The cuisine links religion to the people, with feast Asia, so the food was familiar and the backbone of
days and holidays, and periods of fasting and my cooking repertoire. My old loyalties to countries
remembrance. Regional variations bind the people such as Italy also pulled at me. Yet instead I decided
to the land and the changing seasons, connecting to start with countries in regions with which I was
them to their roots and heritage. The bounteous not familiar. Perhaps even more surprisingly, I
provision of food also reflects perceived wealth, but started close to home. Actually, I started at home.
more importantly the generosity of the individual and My research—and hence my journey—began in
the community. In a country such as Vietnam, where London. This, it transpired, was the perfect place
there is little material wealth, I have never met a to gain inspiration from the ethnic groups who have
more generous people—willing to share their food carried their culinary heritage with them. More
and pass on their culinary secrets. I experienced specifically, it was a great starting point for exploring
this generosity in people’s homes from Ecuador the street food of India and Sri Lanka.
to Lebanon, from Vietnam to Malta. I have always been fascinated by Indian food with
The best way to experience the real food that its use of spices and regional differences. I called
fuels and drives a community, however, is to sample my two friends Jaimin and Amandip Kotecha, who
the street food. The food from roadside stands, have a great nose for the restaurants specializing in
markets, open-air stalls, carts and wagons, and regional Indian food that are dotted around London.
small cafés and bars captures the essence of life in We met in Kingsbury, and sat down to a spectacular
that culture. This food is available 24/7, not just feast of street food favorites from all over India. The
prepared because there is a guest. It is real, robust, food was amazing, and I scribbled copious notes

14 The World Tour

 while eating my fill. My curiosity had been Europe chapter. I thought I had a pretty good
awakened. From this was born a long list of places knowledge of Italian food, having traveled there
that I heard had great street food and, most often and also worked at the River Café in London
importantly, that I had not yet visited. for three years, where we changed the menu every
The next step was Southeast Asia. When I lunch and dinner. Still, nothing could prepare me for
first traveled to Thailand and Vietnam in my mid- the culinary treasures I was to find on this island,
twenties, it completely knocked my socks off. I had which were completely different from any other
never seen anything like it or tasted food like that Italian food that I knew about. You can see the
before. Vietnamese food, in particular, is referred to Moorish heritage in many dishes; Sicily’s proximity
as fragrant, aromatic, and perfumed. Vietnam has to North Africa has had a profound influence on the
unique food of this, the most-

“In countries and regions famous for their cuisine, invaded island in the world.
North Africa and the Middle
it is impossible to separate food from society. The
East have always intrigued me,
food of the place is the identity, history, and social
too, because of the ancient
context cementing everyone together. ”
spice routes and the traditional
ways of living and cooking still
an amazing range of items from street food stalls, largely intact from centuries past. Morocco conjures
markets, and cafés, and so a number of recipes in images of bazaars and spices, and probably has the
this book come from this intoxicating country. Still most influential food of this region, so that was
in Southeast Asia, the cultural melting pot that is another “must do” destination. The food of the
Singapore is famed for its hawker stalls. Chinese, Levant region of the Eastern Mediterranean—
Indian, and Malay food styles are all represented. namely Turkey, Lebanon, and Syria—has inspired
Where else would I go? I had always had an urge centuries of food lovers and writers with its stunning
to visit South America because I love the rhythms of flavors. It is also an area that is special to my father.
the music and dance that seem to be the backbone After years of hearing his stories and receiving gifts
of all of Latin America. It is also the birthplace of of spices, I wanted to see these places and taste
many ingredients that we now see as mainstream their wonders for myself.
across Western cuisine, such as potatoes, beans, Of course, the rudimentary means by which much
corn, and chocolate. My journeys to South America street food is served bears little resemblance to the
and Mexico brought the recipes for the Latin actual make-up of the food itself. There is nothing
America section, with a small side trip to Jamaica. unsophisticated about the complexity of the spices,
Southeast Asia was not the only region to exert seasonings, and flavors, or the variety of cooking
its familiar pull on my taste buds and in turn the techniques needed to present the finished dish. Be
contents of the book. Reading The Godfather at an it a bowl, a plastic dish, or a plate fashioned from a
early age had started an obsession with Sicily that banana leaf, it is packed full of delicious ingredients.
had not yet been fully realized. Sicilian cuisine I was frequently asked questions along the lines of:
yielded many of the recipes found in the Southern “What’s the food like in South America?” This type

16 The World Tour

 of question is impossible to answer because the following the locals to see how and where they
different styles of food and eating that one can find bought their meals. One of the best indicators of
in just one city or within one cultural group are the local hotspots is the workers, who are very
enormous; once you travel further around a country, discerning. Wherever the postmen, policemen, bus
the variety simply expands. All around the world drivers, market traders, or fishermen are communing
there are little snacks to be eaten while on the way to eat, chances are it will be one of the best places
to somewhere else. There are pastries, fritters, in the neighborhood and worth a look. I had many
skewers, and wraps; salads, mezze, and tapas. great conversations with taxi drivers in different
Soups are served at all times of the day. Stews, countries, and always made sure to ask about their
casseroles, and tagines are slow-cooked to blend favorite food. I would ask where the food was sold
complex flavors. Fresh fish, kebabs, or strips of and whether they could take me there, whatever the
meat are quickly cooked over glowing embers. time of day or night. A common thread that seems
Large cuts and whole animals are baked in wood to run throughout all the countries and places
ovens, grilled, or spit-roasted. Regional variations renowned for their street food is that the people
of breads, relishes, and dips alone abound. Most seem to be completely obsessed with eating it,
things that I sampled were well made and freshly planning to eat it, or talking about it. I often ate at
cooked, and I could witness them being enjoyed by 2:00 am or started in the market at 5:30 or 6:00 am.
In Beirut, my friend Talal was
“I often started at the main vegetable market, completely unfazed at the idea of
eating five breakfasts between
then the fish market or where the fishing boats
7:00 am and 10:30 am. There is
came into port. Another good location was near
always much to choose from and
the central bus station or railway station.”
it is all deliciously tasty and
handmade. Street food is fresh
the locals. In all the places that I visited, the reality and usually healthy. If it is not healthy, it is so
was that there was no such thing as bad food sold scrumptious that you do not really care.
from little stalls. If it were bad, no one would buy it, The recipes that follow were chosen through
and the vendor would soon be out of business. much traveling and tasting. The list of countries they
Sometimes I would see two stalls close to each other. sprang from came out of places that interested me,
One would have a lively buzz and be packed with in the context of social history and what I refer to as
people buying the delights it had to offer; the other the “anthropology of food.” The cuisines chosen
would be practically empty. My choice was obvious. have evolved over centuries of conquest, invasion,
When I arrived in unfamiliar towns and cities, I and migration. The countries visited share another
often started at the main vegetable market, then thing: a healthy obsession with food and eating. It
the fish market or where the fishing boats came into may seem like an eclectic list, and it is by no means
port. Another good location was near the central a comprehensive one, but it is my personal street
bus station or railway station. I would head in the food journey through countries that have fascinated
opposite direction to the throng of tourists, instead travelers for centuries. I hope it inspires you.

18 The World Tour

Another random document with
no related content on Scribd:
 — Voi, voi niitä herrain konsteja, — sanoi Mimmi nauraen, sillä
häntäkin huvitti tämä pieni kuje.

— Mimmi muistaa nyt vaan antaa Anna-Liisalle hiukan sokeria,

muuten se kuolee, — varoitteli »tohtori» mennessään.

— Kyllä minä, paljon kiitoksia vaan, hyvästä…

*****

Parin vuoden aikana kävi »tohtori» Ottelin säännöllisesti tässä

vanhassa saunassa ja muisti joka kerta kysyä Anna-Liisan vointia. Ja
hyvin se näkyi viihtyvänkin tässä kuumassa, kosteassa ilmassa. Kun
Mimmi asetti sokeripalan akkunalaudalle, jossa se kosteuden
vaikutuksesta alkoi sulaa, ilmestyi aina jonkun ajan kuluttua siihen
Anna-Liisa syöden rauhallisesti, ellei sitä häiritty.

Kerran se oli pari päivää kadoksissa, ja Mimmi oli oikein levoton

sen kohtalosta, sillä paljon iloa ja hupia oli hänellä ja kylpyvierailla
ollut kuningatar Anna-Liisasta. Mutta sitten se taas ilmaantui ja oli
nälkäinen kuin susi.

Enemmän kuin Anna-Liisaan oli Mimmi kuitenkin kiintynyt vanhaan

saunaansa, jossa hän oli työskennellyt miltei koko kaupungissa
olonsa ajan. Oli hänelle tarjottu paikkaa muissakin saunoissa, mutta
aina hän vain oli kieltäytynyt, sillä hän oli tohtorini kanssa yhtä
mieltä siinä, että tällainen tuli oikean saunan olla ja että eivät ne
uudet saunat hienoudessaan passanneetkaan kaikille ihmisille.

Kolmas sotavuosi oli kulumassa, ja Mimminkin olo ja elämä alkoi

käydä tukalammaksi, kun se saippuakin niin hirvittävästi kallistui.
Mutta siitä kahvisokerista vasta oikea pula nousi. Kaffeeta hän
tarvitsi, vaikka sitten olisi ollut syömättäkin, mutta se sokeri, se
sokeri…

Vähäisestä annoksestaan hän kuitenkin koetti aina antaa silloin

tällöin Anna-Liisallekin pienen murusen, mutta vähitellen sokeri
loppui häneltä aina kesken kuun, ja vihdoin Anna-Liisa kuoli.

Kun »tohtori» Ottelin eräänä iltana saapui saunaan, kysyi hän

tapansa mukaan Anna-Liisaa.

— Vainaja, kun sokeri loppui, — sanoi Mimmi hymähtäen. — Ja

pian kait me kaikki kuolemme nälkään.

— Anna-Liisa taisi olla ensimmäinen suursodan uhri kotoisella

pohjalla, — sanoi »tohtori» nauraen.

— Mutta ei viimeinen. Samaa tietä minäkin tästä kohta menen

perässä.

— Ei suinkaan suru nyt niin kovalle ottane, ja eläähän ihminen

täällä saunassa ilman sokeriakin.

— Mutta kun sauna otetaan pois, — sanoi Mimmi alakuloisena.

— Mitä, poisko? — kysyi »tohtori» levottomana.

— Niin, eräs »kulassi» kuuluu ostaneen koko tontin, eikä suinkaan

se rupea pitämään tällaista saunarähjää…

Syntyi hetken vaitiolo. Ammeeseen valuva vesi kohisi

yksitoikkoisesti, sumupilvet leijailivat katossa, ja seinällä palava
lamppu valaisi huonetta heikosti. Mimmi pesi äänetönnä ja huokaili
tuon tuostakin. Pukuhuoneessa sanoi »tohtori» vihdoin:
 — Sitäköhän sen Anna-Liisan kuolema oli ennustavinaan, että
tämä on sitten niinkuin viimeistä edellinen saunareisu… Vai gulashi..?

— Niin, vaikkapa olisi ihan viimeinen, — huokasi Mimmi

merkitsevästi.

— Eihän toki, vielä tässä ainakin otetaan yhdet hyvät erolöylyt.

— Jaa, kattotaan nyt sitten…

Mieli masentuneena lähti Ottelin saunasta, nosti päällysnuttunsa

karvakauluksen ja istuutui saunan iljanteisille rappusille. Vanhan
saunan katolla olevat lumet olivat jo sen verran sulaneet saunasta
tulevan lämmön ja maaliskuunauringon vaikutuksesta, että pitkien
jääkynttilöiden rivi koristi räystäitä.

Suloinen raukeus sykki hänen suonissaan, kun hän istui siinä

kuulakkaassa illassa katsellen kahden korkean kivimuurin lomassa
näkyvää auringonlaskua ja hengitti vuoroin saunasta tulevaa
kosteata höyryä ja kevätenteistä raitista ilmaa…

Hän istui siinä kauan ja mietti väsähtäneesti elämän menoa ja

kaiken katoavaisuutta. Vihdoin vilu alkoi puistattaa hänen jäseniään,
hän nousi, sulki päällysnuttunsa huolellisemmin ja lähti kaihoisasti
silmillänsä hyväillen vanhaa saunaa ulos portista…

Kun Ottelin viikon kuluttua saapui vanhalle saunalle ottaakseen

jäähyväislöylyt, jäi hän hämmästyneenä tuijottamaan autiolle
pihamaalle. Saunasta ei ollut muuta jäljellä kuin tulen ja savun
mustuttamat seinät. Katto oli pudonnut sisään, ja lasittomat,
mustapieliset akkunareiät tuijottivat aavemaisesti häneen. Saunan
lähettyvillä olevat pihlajat olivat pahasti palaneet ja mustuneet.
 — Siis tulipalo, — ajatteli hän katsellessaan vanhan saunan
hiiltyneitä raunioita. — Olikohan tapahtunut jokin onnettomuus, oliko
vanha kiuas pettänyt?

Yht'äkkiä välähti hänen mieleensä kummallinen ajatus, kun hän

muisti
Mimmin salaperäisen puheen viime käynniltään.

— Olikohan vanha Mimmi kostanut…? Oliko hän ehkä siten

tahtonut pelastaa saunansa polttamalla sen kuin rakkaan vainajan
ruumiin…? Vai olikohan se sittenkin vahinko…?

Näitä aatoksia hautoen katseli Ottelin kotvan palaneen saunan

raunioita ja poistui vihdoin verkalleen, sydänalassa outo tyhjyyden
tunne…
OTTILIA SILFVERBÄCK

Vanha neiti Ottilia Silfverbäck istui kymmenhuoneisen huoneistonsa

kaikkein pienimmässä kamarissa. Päivällisen jälkeen hän oli
vetäytynyt tapansa mukaan tähän vanhojen muistojensa ja jo
ammoin kuolleitten suurtoiveittensa hämärään pyhättöön.

Hän oli sulkenut ovensa lukkoon oikein huolellisesti, ettei vaan

kukaan voisi häntä häiriten yllättää, sillä hän oli tänään tehnyt
tavanmukaisen kuukausilopputilinsä, ja tässä tärkeässä tehtävässä ei
kukaan saanut häntä häiritä.

Hän huokasi syvään, pudisti huolestuneena

kahdeksankymmenenkolmen vuoden ikäistä päätänsä, jonka
harvenneita, harmaita hiuksia peitti päälaella mustista pitseistä tehty
pieni päähine. Sitten hän asetti laihalle, kaarevalle nenällensä
kultasankaisten silmälasiensa lisäksi kultaiset pincenez'nsä sekä
sytytettyään väkevän Bergströmin »Kaukasia» paperossin tarkasteli
vielä kerran huolellisesti suurennuslasin avulla tilikirjojansa…

Huolimatta siitä, että tilikirjat vanhan arvioinnin mukaan osoittivat

hänen omaisuutensa osakkeissa, rahoissa ja kaupungintalossa, jonka
hän sisarustensa kanssa omisti, olevan miljoona
kahdeksansataatuhatta, tuntui hänestä, että hän kuitenkin tulisi
kuolemaan vaivaistalolla, sillä tänään oli hänelle kaupungin puolelta
tapahtunut huutava vääryys, jaa, oikea hävyttömyys. Kaupungin
maistraatti oli näet kehdannut huomauttaa hänelle, että hänen
monien määräysten jälkeen sakon uhalla vihdoinkin täytyi korjauttaa
katuosa, joka oli hänen kulmatalonsa kohdalla, sillä ne väittivät, että
katu tällä kohtaa oli kerrassaan liikenteelle sopimattomassa
kunnossa.

— Kamppailu olemassaolosta käy päivä päivältä vaikeammaksi, —

huokasi hän puoliääneen. — Minun kotini on vielä varmasti oleva
vaivaistalo, sillä ensimmäiset kahdeksankymmentä vuotta kuluivat
jotenkuten, mutta nyt, nyt on elämä vallan mahdotonta.
Nuorempana olin varma siitä, että minä tästä syntymätalostani,
autuaasti nukkuneen Gustaf Vilhelmin talosta, lähtisin viimeiselle
matkalleni, mutta nyt se tuntuu epätietoiselta. Äh, tämä on todella
kauheata…

Köyhyyden ja alennuksen kauhea ajatus aivan pöyristytti häntä ja

sai hänen laihat, luisevat olkapäänsä hermostuneesti
nytkähtelemään. Hän laski laihan, kallisarvoisten jalokivisormusten
koristaman ylhäisen kätensä tilikirjalle ja vaipui mietteisiinsä.

Koko ikänsä hän oli asunut tässä vanhassa, yksikerroksisessa

puutalossa, joka nykyjään oli kaupungin keskustassa ja — kuten
nykyajan ihmiset sanoivat — parhaimmalla liikepaikalla. Paitsi lyhyttä
Ruotsinmatkansa aikaa ei hän ollut asunut muualla kuin tässä
talossa. Heidän vanhalla maatilallaan Uudellamaalla ei hän viihtynyt,
sillä maalaiselämä oli hänestä kovin yksitoikkoista ja vaivalloista, ja
siksipä hän olikin viettänyt useimmat vuotensa kesät talvet
kaupungissa.
 Ja nyt, tänä kalliina aikana, vaati kaupungin maistraatti häntä
korjauttamaan talon kohdalla olevaa katua. Jospa talon tontti olisi
edes ollut pienempi, mutta ollen kulmatalo oli sen katuosuus niin
hirvittävän pitkä… Ja mistä hän nyt saisi varoja ja työväkeä sen
korjaamiseen näinä lakkojen ja inhoittavien temmellysten aikoina…

Aivan varmaan hän vielä tuli kuolemaan rutiköyhänä. Hänen

kuolemaansa odottavat lukuisat sukulaiset saisivat varmasti vain
rahanmenoa hänen hautaamisestaan. Toiselta puolen hän nautti
tästä ajatuksesta, sillä se olisi ollut oikein niille ahneille ja
hävyttömille sukulaisille, mutta samalla se olisi ollut hänelle itselleen
niin hirvittävän suuri häpeä, ettei hän oikein kehtaisi kuollakaan…
Niin, varmasti hän kuolee köyhänä, mutta hänen oli koetettava
välttää tätä häpeällistä kohtaloa ja ansaita keinoilla millä hyvänsä…

Ottilia Silfverbäck ajatteli niinkuin yleensä useimmat vanhat, että

elämä maksaa. Sen he ovat oppineet pitkän elämänsä taipaleella. He
luulevat elävänsä loppumattomiin ja he tietävät myöskin mikä voima
rahalla on; siksi heidän köyhyydenpelkonsa ja tuskansa on niin
kammottavan suuri ja tosi, siksi he vanhemmiten muuttuvat niin
itaroiksi.

Ovea jyskytettiin rajusti, Ottilia Silfverbäck hätkähti, heitti pois jo

sammuneen paperossinsa sekä piilotti hätäisesti tilikirjansa pienen,
mahonkisen kirjoituspöytänsä »klaffiin».

— Minä tulen, tulenhan minä, minä avaan, älkää nyt Herran

tähden hakatko hajalle minun omaa, kallista oveani, — puhui hän
hätääntyneestä Sitten hän sytytti uuden paperossin ja väänsi lukon
auki. Huoneeseen syöksähti kaksi lasta.
 — Täti, täti! — huusivat lapset yhteen ääneen. — Onko täti
aatelia?
Tuolla pihalla talonmiehen Helmi sanoi, että täti ei ole aatelia.

Ottilia Silfverbäckin kasvot muuttuivat ylhäisen jäykiksi, kun hän

nuhtelevalla, vihasta värisevällä äänellä sanoi:

— Voi rakkaat lapset, ettekö te tietäneet sanoa, että täti on

enemmän kuin aatelia, täti on vapaaherrallista sukua N:o 157.
Oppikaa nyt Herran nimessä se, te suvuttomat vekarat.

Hän kohotti kuihtunutta, kyyryistä vartaloaan ja loi lapsiin samalla

kertaa sekä säälivän että halveksivan, ylhäisen katseen.

Lapset purskahtivat nauruun ja juoksivat meluten ulos, sillä tämä

oli jo viides kerta tänään, kun he olivat tehneet tädillensä saman
kysymyksen, ja joka kerta oli täti ollut yhtä järkytetty.

Ottilia Silfverbäck tuli huoneestaan kiihtyneessä mielentilassa ja

tapasi sisarensa Auroren ja Augusten heidän suuressa salissansa.
Tämä sali oli aikoinansa ollut kaupungin kauneimpia. Se oli
kulmahuone, ja kaksi sen neljästä akkunasta antoi toiselle ja kaksi
toiselle kadulle. Lattia oli maalattu neliöille jäljitellen tammilattiaa, ja
sen kulunut pinta hohti joka-aamuisesta pyyhkimisestä ja
öljyämisestä niinkuin yön vanha, lumeton jää. Pitkin seiniä oli kolme
mahonkista sohvaa, sellaisia, joita Goethen kodissa Weimarissa
sanottiin olevan, ja sohvien edessä oli kaunisjalkaiset
mahonkipöydät, joiden päällä käsinvirkatut pitsiliinat mutkikkaine
kuvioineen loivat pöydän punaista pintaa vasten kuvan
vastasataneesta lumesta, jolla linnut ovat temmeltäneet jättäen
siihen mitä ihmeellisimpiä jalanjälkiä. Kolme vanhaa, mahtavaa
palmua levitteli suuria kämmeniään punertavilla
mahonkijalustoillaan, akkunoiden välissä kertasivat lattiasta kattoon
ulottuvat suuret peilit salin sisustaa, ja katossa riippui sadoista
kristalleista kimaltava suuri empiretyylinen kruunu palamattomine,
kellastuneine kynttilöineen.

Ottilia astui varovaisesti punavalkoista kesämattoa myöten, ettei

vaan olisi kuluttanut permannon herkkää vahausta. Hän oli ankaran
mielenliikutuksen vallassa, mutta koetti kuitenkin hillitä itseänsä,
niinkuin hänen vapaaherrallinen kasvatuksensa häneltä vaati. Hän
istuutui peremmällä olevaan nojatuoliin, jonka selustaa koristi
virkattu valkoliina, pyyhki kasvojansa näennäisesti rauhallisena
hienoon pitsireunustaiseen silkkinenäliinaansa, jonka kulmassa
hänen nimikirjaimensa upeilivat vapaaherrallisen kruunun alla ja joka
levitti huoneeseen mietoa orvokin, hyljätyn lemmen, kesäistä
tuoksua.

— On kerrassaan sopimatonta, että sinä, Auguste, et ole voinut

antaa niille papinlapsillesi edes sen vertaa kasvatusta, että ne
tietäisivät vastata talonmiehen tytölle tämän kysyessä, että meidän
sukumme on aatelia, jaa, enemmän kuin aatelia, mehän ollaan
vapaaherrallista sukua N:o 157… Vaikka mitäpä ne tietäisivät, nehän
ovat aatelittoman papin lapsia, ja sinun vertasi, Auguste, ei niissä
näy olevan pisaraakaan…

Hän lopetti hetkiseksi sanatulvansa ja sytytti sammuneen,

halpahintaisen paperossinsa, jonka väkevästä tuoksusta sisaret niin
sanomattomasti kärsivät, mutta jota ikävää tapaa he eivät
uskaltaneet häneltä kieltää. Auguste koetti heikosti mutista jotain
väliin selitykseksi, mutta tuntien vanhemman sisarensa sekä tavat
että tahdon hän keskeytti lauseensa jo yritykseen ja vaikeni nöyrästi.
 — Niin, — jatkoi Ottilia kiihtyneemmin, — enkö minä sanonut
sinulle, Aurore, ja autuaasti nukkuneelle sisarellemme Minettelle,
että sinun avioliittosi, Auguste, oli täydellinen mésalliance… Ah, minä
vieläkin punastun häpeästä muistellessani sitä kauheata juttua. —
Hän huokasi syvään, löi käsillänsä kuihtuneita, korkean kureliivin
pönkittämiä rintojansa ja jatkoi:

— Auguste, eikö se ollut kauheata, tunnusta, eikö…? Mehän

olimme kaikki neljä luvanneet autuaasti nukkuneelle isällemme jäädä
neitseiksi, mutta sinä, sinä petit isän ja meidät. Enkö minä silloin
sanonut, kun sinä ilmoitit Aurorelle, Minettelle ja minulle sen
kauhean asian, että sinä olet kihloissa yhden savuttoman papin
kanssa, että, se on skandaali koko meidän suvullemme… Jaa, kuinka
minä sanoinkaan…?

Aurore ehätti innostuneena vanhan muisteloissa väliin.

— Näinhän sinä sanoit, Ottilia, juuri näin… Mene sinä Auguste

vaan pappisi luo, mutta me olemme aatelia, me…

— Niinhän minä sanoin, — keskeytti Ottilia kiihkoisasti, — juuri

niin, ja sen minä sanon vieläkin. Mitä ovat Pärnäset, Pärnäset…?
Onko koskaan kuultu kauheampaa nimeä, rouva Pärnänen…? Enkä
minä silloinkaan erehtynyt, senhän osoittaa ja todistaa nykyisyyskin,
sinun kauheat lapsesi, ne pikku Pärnäset…

— Mutta rakas Ottilia, — keskeytti Auguste.

— Ei mitään mutta, ei, ei, ei… siitä ei kannata puhua, ja olenhan

minä jo antanut sinulle sen anteeksi, mutta kun ne sinun Pärnäsesi…
Ah, se oli niin suuri, niin kauhea skandaali…
 Auguste purskahti itkemään…

— No mutta Auguste, älähän nyt, olenhan minä jo antanut sinulle

anteeksi, olenhan, ja sinähän kuulut leskeksi tultuasi taas meidän
familjaan…

Samassa soitettiin ovikelloa. Kaikki sisarukset vaikenivat ja

kuuntelivat jännittyneinä. Soitto uudistui. Kukaan ei mennyt
avaamaan.

Ylioppilasneiti Hilma Orkamo sai odottaa kauan aikaa. Hän soitti

vielä kerran, mutta sittenkään ei kukaan tullut aukaisemaan. Hänestä
oli niin luonnollista, että tässä vanhassa talossa kaikki kävi hitaasti,
ilman kiihkoa ja intomielisyyttä.

Neiti Hilma Orkamo oli juuri hiljan saapunut kaupunkiin, sillä

syyslukukausi yliopistossa alkoi, ja hän haki itsellensä asuntoa. Hän
oli jo aamulla varhain lukenut kaikkien lehtien asuntoilmoitukset ja
juossut itsensä väsyksiin korkeissa portaissa. Hän oli menettänyt
kaiken toivonsa, sillä joko huoneet jo olivat vuokratut taikka olivat ne
niin viheliäisiä, ettei hän parhaimmallakaan tahdollaan voinut niitä
asunnokseen hyväksyä. Nyt kulkiessaan ohi tämän keskikaupungilla
olevan harvinaisen puutalon oli hän päättänyt koettaa vielä onneaan,
koska sanomalehdessä oli ollut ilmoitus vuokrattavasta huoneesta
täälläkin, mutta asunnon saaminen tuntui jo tähän aikaan
mahdottomalta, sillä saattoihan huone jo olla pois vuokrattu.

Talon portti ja piha muistuttivat jotain hämeenlinnalaista taloa

pihoineen. Aivanhan siinä oli samanlainen puuportti puisine,
rautahakoihin päättyvine puomeineen kuin siellä kotona
Hämeenlinnassa.
 Hän astui kivettyä porttikäytävää pihalle. Mikä näky, keskellä
meluavinta, korkearakenteisinta Helsinkiä? Mikä jumalien suojelema
pyhättö…?

Hänen sydämensä ailahti niin kumman tutunomaisesti. Oliko

täälläkin, tiilikivien, asfaltin ja nupulakivien kaupungissa, jokin
paikka, jossa todella voisi lukea rauhassa…

Tässähän se oli aivan silmien edessä. Yksikerroksisena se siinä

kohosi korkeitten kivimuurien pimentoisessa puristuksessa. Matala
kivijalka kellarinluukkuineen, laudoilla vuorattu, kauhtuneen
harmahtava puutalo, jonka akkunain päälliset kolmikulmiot olivat
muisto Engelin monumentaalisista, julkisista kivirakennuksista.

Hän astui portista pihalle. Ah, kuinka hän oli väsynyt

vuokrakasarmien korkeissa portaissa ja hänen mielestään
epävarmoissa hisseissä. Päätä miltei huimasi ja polvet notkahtelivat.
Mutta tässä, kas tässä oli tutunomainen, oikein herttainen talo
pihoineen, puistoineen…

Oliko se mahdollista…? Tuossahan vasemmalla olivat

ulkorakennukset talleineen, vajoineen… Ja siinähän oli oikea
tavallinen hämäläisluhti pystyportaineen, sillä erotuksella vain, että
luhdin kaiteen puolapuut muistuttivat klassillisten parvekkeiden
juhlallisia pikku pilaristoja.

Tässähän oli kivetty pihamaa, avara ja väljä, aivan toisenlainen

kuin korkeitten kivitalojen reunustamat asfalttipihat Pihan
nupulakivityksen lomassa kasvoi heinää, voimakastuoksuisia
juhannuskukkia ja lusikan terää muistuttavia rautalehtiä. Tuossa oli
talli, jonka ovet kerran olivat olleet keltaisiksi maalatut. Ovessa oli
suuri, varmaankin kyläsepän takoma avain, jonka mahtava lehti oli
kuin äärettömän suuri kahdeksannumero.

Hän istahti punertavia pihlajanmarjaterttuja kantavan, suuren,

seitsenhaaraisen pihlajan alle, jonka juurella oli vaappuvajalkainen,
vihreä puupenkki. Hän hengitti syvään vihreän ruohon ja tuoreitten
puiden puhdistamaa ilmaa. Penkin säleistä kyhätty, laho istuin taipuili
ja kitisi arveluttavasti hänen siihen istuessaan, mutta hän luotti
kuitenkin, ettei se pettäisi pikkukaupungin kevyttä, väsähtänyttä
tyttöä. Tuntui niin suloiselta istahtaa hetkiseksi tähän kotoisen
pihlajan alle, sillä hänestä tuntui, kuin hän aina olisi asunut tässä
talossa…

Keskellä pihaa oli kaivo, jonka kehys kymmeniä vuosia sitten oli
tervattu, sillä haalakka oli sen tervan väri niinkuin kirkkoveneessä,
joka on vuosikausia kumollansa maannut Vanajaveden valkoisella
rantahiekalla.

Hänen edessänsä kohosi matala asuntoryhmä. Yksikerroksinen

puutalo, jonka kivijalan luukusta valkoinen, räämäsilmäinen kissa
kyttäsi häntä uteliaana. Rakennuksen kaikkien kuistien ovet olivat
vinossa eri suuntiin, niinkuin muodikkaan naisenhatun lierit. Vanhat,
askelten kuluttamat kuistin kiviportaat olivat siirretyt syrjään, ja
uudet, hyvin maalatut puuportaat johtivat kuistin
pääsisäänkäytävään. Kuistin punaisista, sinisistä ja valkoisista
laseista muodostetut vinoneliöt olivat säröisiä ja väriltään
kauhtuneita.

Kuistin kupeella kohosivat kattoa kohti puiset tikkaat, joiden terva

oli yhtä haalistunut kuin kaivon kehyksen ja valunut suuriksi,
mustiksi helmiksi niinkuin pihka tervasmäntyjen kyljillä, ja niiden
sivussa maata lohotti jykevätekoinen palokeksi ruostuneine
kärkineen niinkuin jo ammoin käytännöstä poissa ollut tukkipojan
jättiläiskeksi.

Pihan perällä oli sammaltuneen, puoleksi kumossa olevan aidan

ympäröimä »trekooli». Veräjän molemmilla puolilla kasvoi kaksi
suurta lehmusta, joiden lehdet olivat jo kellastumassa. Hän uskalsi
varovaisesti sisälle portista, sillä hänestä tuntui, ikäänkuin hän olisi
kotikaupungissaan… Vanhat muistot ja uteliaisuus antoivat hänelle
tavallisuudesta poikkeavaa rohkeutta.

Hän astui villiviinin muodostamaan, lahojen ripojen tukemaan

lehtimajaan. Siellä sammaltuneelta pöydältä hän löysi sateen
käpristämän ruotsinkielisen kirjan, »Tuomas Kempiläisen Kristuksen
seuraamisesta»… Niin, uskonnollisiahan tämän talon asujaimet
olivat, sillä mitäpä muuta ne olisivat voineetkaan olla, he kun
kuuluivat vanhaan, hyvään aikaan, — päätteli hän itseksensä.

»Parkin» keskellä oli kukkivien asterien ja suurten orvokkien

ympäröimä puinen, doorilainen pylväs, jonka latvaa koristi suuri,
lasinen pallo. Hopea oli jo tästä pallosta osaksi kulunut pois, ja sen
kupu hohti kellertävänä niinkuin jonkin vanhan hämäläisen
maalaiskirkon lasiakkunat.

Hänet valtasi sanomaton koti-ikävä, sinne Hämeeseen,

Vanajanlinnan hiljaiseen, helkasavujen jo ammoin pyhällä savullaan
siunaamaan kaupunkiin… Juuri täällä, tässä talossa hän luuli
voivansa suorittaa rohkean unelmansa naisesta, joka kestää siirron
työtätekevän luokan lapsesta sivistysihmiseksi, joka toimii
yhteiskunnassa vapaana, itsetietoisena, ulkopuolella kodin ahtaan
piirin…
 Vaikka sanomalehdessä oli ollut ilmoitus tässä talossa
vuokrattavasta huoneesta, valtasi hänet kuitenkin aavistamaton
epävarmuus ja pelko, sillä hänestä tuntui tämä talo sittenkin
erikoisen rauhoitetulta. Kuitenkin hän rohkaisi itsensä ja päätti lähteä
kysymään, vaikka se jo olisikin myöhäistä.

Hän soitti kelloa, mutta sai kauan odottaa. Hän uudisti

epävarmana soittonsa, ja vihdoin ilmestyi avaamaan vanha
palvelijatar, joka ketjulla varustetun oven kapeasta raosta tirkisteli
eteiseen ja kysyi mitä hänellä olisi asiaa. Mutta nähtyänsä, että
sisään pyrkijä oli nainen, hän veti oven ensin kiinni, irroitti ketjun ja
päästi pyrkijän sisälle.

Ottilian puhe oli katkennut ovikellon soittoon, ja sisarukset

kuuntelivat henkeään pidättäen mitä vanha Justiina puhui eteisessä.

— Jaa, kyllä friiarinna ei ota tähän aikaan ketään vieraita vastaan,

— kuului Justiinan puhe eteisestä, — mutta jos fröökynä varttoo, niin
minä kysyn friiarinnalta, — kuului saliin, jossa sisarukset istuivat.

Ottilia, joka oli suvun vanhin ja aina tottunut hallitsemaan, otti

helmineuleilla koristellusta käsilaukustaan kultasankaiset
pincenez'nsä, antoi käskevän silmäyksen sisarilleen ja huusi
Justiinalle:

— Antaa fröökinän vaan tulla sisälle.

Auguste ja Aurore poistuivat sanaakaan sanomatta, ja neiti

Orkamo astui hiukan epävarmoin askelin saliin, jossa hänen
aavistamattaan häntä odotti vapaaherratar. Hän punastui hiusrajaa
myöten ja olisi mielellänsä ottanut pois ylioppilaslakkinsa, ellei
hiuksiin kiinnitetty neula olisi sitä estänyt.
 — Fröökinä on hyvä vaan ja ottaa sen stoolin. Mikä on fröökinän
nimi…? — sanoi Ottilia Silfverbäck rauhallisen kohteliaasti ja viittasi
kädellään ovensuussa olevaa mahonkituolia.

— Kiitoksia. Minä olen ylioppilas Hilma Orkamo Hämeenlinnasta.

Ajattelin vain kohteliaimmin kysyä, olisiko mahdollisesti täällä vielä
vuokrattavana huonetta, hiljaista huonetta, jossa lueskeleva
ylioppilas voisi rauhallisesti harjoittaa opintojaan.

Ottilia Silfverbäckin kasvot kirkastuivat.

— Jaa, kyllä minä hyyrään kammareita fröökinöille, mutta asiat on

nyt vallan niin hassusti, että minulla ei ole enään yksikään kammari
vapaa, ne on kaikki ylösotettu, mutta kyllä minä mielelläni ottaisin
hyyryvieraat, sillä minä on niin vallan köyhä.

Hän huokasi syvään.

Neiti Orkamo kuuli, että nainen, jonka kanssa hän puhui, käytti
huonosti suomenkieltä, ja ollaksensa kohtelias hän vastasi ruotsiksi:

— Mutta eikö mahdollisesti…

Ottilia Silfverbäck keskeytti samassa hänen lauseensa. Hän

huomasi neiti Orkamon puheesta, että hän hallitsi huonosti
ruotsinkieltä, ja tahtoi ainakin näin kahden kesken olla kohtelias ja
jatkoi puhettaan suomeksi:

— Minä on friihärrinna, mutta minä on vallan köyhä ja minun olis

kanssa tarpeen paljon rahat, sillä maistraatti tahtoo minun vallan
konkkurssiin, ja minä kyllä ottas vähä inakordentti, mutta kun se nyt
on niin hassusti, että minun kaikki kammarit on jo uloshyyrätty, niin
ei minä voi antaa fröökinälle ulos ei niin yks kammari.
 — Mutta onhan vapaaherrattarella tämä suuri sali, minä kyllä
maksaisin kunnollisesti, sillä tämä talo on niin kaunis ja hiljainen,
täällä voisi lukea, tämähän on ihan kuin maalla.

— Tämä salongi ei minä voi koskaan uloshyyrätä, sillä vaikka

minulla ei enään ole yhtikääns vastaanotto, niin minä tarvitsen se
aina.

— Luonnollisesti, mutta voisinhan minä vallan hyvin nukkua

telttasängyssä, joka päiviksi siirrettäisiin pois, ja tämä sali olisi silloin
täydellisesti vapaaherrattaren käytettävissä.

— Aivan niin, fröökinä on vallan oikeassa, kyllä te on praktillinen,

ja kyllä minä niin tarvitsen ne hyyryrahat, mutta katsokaas fröökinä,
siinä on yksi salaisuus.

Neiti Orkamo vaikeni ja katsoi kysyvästi Ottilia Silfverbäckiin.

— Niin, katsokaas fröökinä, asia on nyt semmoinen, että kun minä

kuolen, niin täytyy minun maata tässä salongissa minun lit de
parade, kuinka minä nyt sanois, minun ruumissänky…

— Ah, ymmärrän varsin hyvin, — sanoi neiti Orkamo, kuitenkin

ällistyneen näköisenä tästä kummallisesta mielijohteesta.

— Niin juuri, kun minun koko fiini familja tulee katsomaan minun
ruumis, niin täytyy minun maata au lit de parade tässä salongissa,
sillä minä olen friihärrinna, ja kaikki meidän familja on maannut
tässä oma ruumissänky…

— Mutta voisihan vapaaherratar maata ruumiina tuolla puutarhan

kauniissa lehtimajassa, sehän on niin runollinen, — ehdotti neiti
Orkamo Ottilia Silfverbäckin rahanhimon rohkaisemana.
 — Ei koskaan, ei koskaan, yksi friihärrinna ei osaa maata blankin
taivas alla, kyllä se täytyy olla yksi salongi.

— Jaa, voisinhan minä siinä tapauksessa, että vapaaherratar

sattuisi kuolemaan minun teillä asuessani, jota en muuten ensinkään
usko, sillä vapaaherratar näyttää niin terveeltä ja reippaalta, muuttaa
heti pois.

— Kiitoksia fröökinä hyvä komplimangista, mutta en minä

kuitenkaan osaa siihen luottaa, jos fröökinä ei sitten muuttas, niin
minulle tapahtuisi yksi suuri skandaali. Suokaa nyt anteeksi, eihän
minun passaa uskoa fröökinä falskiksi, mutta en minä voi, en voi…

— Siinä tapauksessa oli minun pyyntöni aivan turha. Pyydän

nöyrimmästi anteeksi, että olen häirinnyt vapaaherratarta, mutta kun
tämä talo oli niin vanha ja kaunis, — sanoi neiti Orkamo ja nousi
teetellen lähtöä.

— Jaa, kyllä se on kovin suuri harmi, ettei minulla ole yhtään

kammaria fröökinälle, sillä kyllä minä olis niin kipeesti kaivannut ne
rahat, tämä aika on ihan vallan liian tyyris.

— Mutta eikö vapaaherratar voisi myydä tätä taloa, tämä tonttihan

mahtaa olla kovin kallis, se kun on näin keskellä kaupunkia? — sanoi
neiti Orkamo.

— Ai, ai fröökinä, ei Herran tähden, ei tätä myydä, minä tulen

vallan kipeeksi, kun minä vaan sitä asiaa vähän fundeeraan. Kyllä
tätä härrat on spekuleerannut ja luvannut minulle paljon rahat,
mutta en minä sentään sitä voi, en voi, tämä on minulle niin rakas.
 — Ymmärtäähän senkin, tällaisiin vanhoihin taloihin voi kiintyä
niinkuin rakkaisiin ihmisiin.

— Vallan niin, fröökinä Orkamo, te puhutte vallan viisaasti, tämä

on minulle niin rakas. Kahdeksankymmentäkolme ajastaikaa sitten
minä synnyin tässä talossa; tässä pihassa ja parkissa minä olen
leikkinyt ja näissä kammareissa ja tässä salongissa minä on ollut niin
onnekas ja niin onneton.

Muutamille puheliaille, vanhoille ihmisille ominaisella

ajattelemattomalla avomielisyydellä aikoi neiti Silfverbäck kertoa neiti
Orkamolle elämänsä tarinaa, kun huomasi saaneensa tästä
neitosesta kiitollisen kuulijan.

Nuorena hän oli rakastunut isänsä lapsuudenystävän poikaan,

kreivi Gustaf Enzio Hamilton-Barccaaseen, mutta Tukholmassa, jossa
hän sisarensa Auroren kanssa oli käynyt tervehtimässä sulhasensa
vanhempia, hän oli saanut kuulla, että kreivi Hamilton-Barccaalla ja
hovineiti De la Rochella oli lemmensuhde, jonka koko hovi tiesi.

Samalla matkalla oli kuningas häväissyt heidän vapaaherrallista

sukuaan sillä, ettei ollut hovitanssiaisissa esityttänyt itsellensä hänen
sisartaan Aurorea. Aurore oli syyttänyt häntä tästä skandaalista, ja
riidassa he olivat palanneet isänsä luo Suomeen. Isä samoin kuin
hänkin oli menehtyä kreivi Hamilton-Barccaan halpamaisuudesta ja
siitä häpeästä, joka oli kuninkaan puolelta kohdannut heidän
sukuaan…

Heinäkuun loppupäivinä, jolloin pihalla kasvavat kaksi suurta

lehmusta pudottelivat kukintonsa viimeisiä, vaaleita suojuslehtiä,
kuoli isä, ja hänen arkullensa murrettiin Silfverbäckien
vapaaherrallinen vaakuna.
 Isän kuolinvuoteella lupasivat he kaikki neljä sisarusta Minette,
Auguste, Aurore ja hän pyhästi, etteivät he mene naimisiin. Ja kauan
he uskollisesti pitivätkin lupauksensa, kunnes Auguste lähes
neljänkymmenen vanhana häpeällisesti petti sanansa ja meni
naimisiin suvuttoman papin kanssa…

Tässä Ottilia Silfverbäck hetkiseksi keskeytti kertomuksensa, sillä

kylmä väristys puistatti hänen laihaa ruumistaan, kun hän ajatteli
Augusten häpeällistä tekoa. Hän pyyhki silmiään ja jatkoi:

— Niin, Auguste-sisareni teko oli todella häpeällinen, mutta minä

olen antanut hänelle vallan kokonaan anteeksi.

Samassa tulivat hämärtyvään huoneeseen Auguste ja Aurore,

jotka olivat alkaneet epäillä, että Ottilia oli taas langennut
tavanmukaiseen heikkouteensa ja ryhtynyt kertomaan heidän
perheasioitaan.

— No mutta Ottilia, — sanoi Aurore närkästyneenä, — joko sinä

taas olet parjannut ventovieraalle ihmiselle meidän sukuamme?

— Minä puhun mitä minä tahdon, — sanoi Ottilia kylmästi, — ja

muuten kait te tiedätte, että on sopivaa ja ylhäistä puhua omista
sukulaisistaan. Ainoastaan aatelittomat parjaavat ystäviään ja
tuttaviaan, mutta me, jotka olemme »kirjassa», me puhumme
omista, sillä meitä ei suvuttomat liikuta…

Nyt syntyi ankara kiista sisarusten kesken. Molemmat sisaret

ryhtyivät yhdessä selittämään Ottilialle, että hän vanhuuden
höperyydessään käyttäytyi sopimattomasti.
 Neiti Orkamosta alkoi tilanne tuntua kiusalliselta. Hän pyyteli
moneen kertaan anteeksi tuloaan ja poistui jättäen nuo ylhäiset,
vanhat naiset kiistelemään siitä, mikä sopii, mikä ei…

*****

Sen illan kiista sisarusten välillä oli ollut niin ankara, että Ottilia
vihdoin oli saanut hermokohtauksen ja hänet oli täytynyt taluttaa
vuoteeseensa.

Ottilia oli itkenyt katkerasti sitä, etteivät hänen sisarensa

osoittaneet hänelle kylliksi kunnioitusta, vaikka hän oli suvun vanhin,
ja että he olivat käyneet antamaan hänelle neuvoja asioissa, joista
he hänen ymmärryksensä mukaan eivät käsittäneet mitään.

Kiista oli kehittynyt niin pitkälle, että Ottilia oli raivoissaan

pilkannut Aurorea siitä, ettei tämä ollut tullut esitetyksi kuninkaalle,
asia, josta he ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta olivat olleet vaiti
monta kymmentä vuotta. Lisäksi oli Ottilia syyttänyt Augustea hänen
isälle antamansa lupauksen rikkomisesta, ja silloin oli Aurore vetänyt
esille Hamilton-Barccas-jutun. Ottilia oli pyörtynyt…

Toivuttuaan pyörtymyksestään oli Ottilia itkenyt hillittömästi, ja

kun sisaret olivat nähneet hänen suuren surunsa, olivat hekin
vihdoin itkeneet. Kun he olivat itkeneet menehtyäkseen ja vanhat
kyynelten lähteet olivat kuiviin noruneet, oli Ottilia vihdoin kysynyt
heikolla äänellä:

— Aurore, onko sinulla puuderia?

Sitten he kaikki puuteroivat itsensä, pyysivät Ottilialta anteeksi,

itkivät taas kotvan ja käyttivät ahkerasti puuteriviuhkaa…
 Mutta sydämen pohjasta lähtenyt itku on vanhoille ihmisille
epäterveellistä, ja Ottilia sai kuumetta. Yöllä hän oikein houri ja eli
Tukholmassa nuoruutensa rakastetun, kreivi Gustaf Enzion seurassa.

Ottilian sairaus paheni, ja vaikka lääkärit tekivät parastansa, tuli

hän päivä päivältä heikommaksi, sillä hänen vanha ruumiinsa oli jo
alkanut lahota.

Eräänä aamupäivänä kuuli vuoteessaan makaava Ottilia paitsi

katukivitystä suorittavien ryssien kilkutusta kadulla, joka toi hänen
mieleensä kaikki köyhyyden kauhut, puhetta salista. Hän kuuli
selvästi, että siellä oli eräs herra, jonka kanssa sisaret kiistelivät.
Keskustelu kävi yhä kiihkeämmäksi.

— Me emme suostu, tätä taloa ei myydä, ei hyvällä eikä pahalla,

siihen ei kaupungilla ole oikeutta, — kuului Augusten kiihtynyt ääni.

Ottilia ei kestänyt enää, hän soitti kelloa ja käski Justiinan kutsua

salissa olevat huoneeseensa. Keski-ikäinen, kohtelias herra, jolla oli
suuri, nahkainen salkku kainalossaan, astui hämärään huoneeseen,
jossa sairas makasi. Hän kumarteli moneen kertaan kohteliaasti ja
pyyteli anteeksi tuloaan.

— Selittäkää asianne, olkaa hyvä, — sanoi Ottilia Silfverbäck

käskevällä äänellä.

— Kuten suvaitsette, neiti, — sanoi herra.

— Niin, minä suvaitsen.

— Asia on niin, että yleisten rakennusten hallitus on päättänyt

kohteliaimmin ehdottaa, että tämän talon omistajat hyväntahtoisesti
suostuisivat myymään tämän tontin taloineen kaupungille, sillä
kaupungin uuden asemakaavan mukaan tulee tähän paikkaan
rakennettavaksi tori. Tämä on kaupungin vilkasliikkeisimpiä paikkoja,
ja tässä on avarampi tila aivan välttämätön.

— Me emme myy tätä taloa, niin kauan kuin meistä yksikään elää,
— sai
Ottilia Silfverbäck vaivoin liikutukseltaan sanotuksi.

— Jaa, pyydämme arvoisilta daameilta anteeksi, mutta siinä

tapauksessa on kaupunki pakotettu ostamaan tämän tontin käypään
hintaan pakkoluovutuksella…

— Ei koskaan, niin kauan kuin minä elän! huudahti Ottilia

Silfverbäck ja sai samassa ikäänkuin suonenvetokohtauksen. Sisaret
kirkaisivat, ja herra poistui kohteliaasti kumarrellen ja anteeksi
pyydellen.

Ottilia Silfverbäck ikäänkuin nukkui lievään kouristukseen…

Kaksi tuntia myöhemmin hän lepäsi au lit de parade'isiensä

suuressa salissa valkoisten lakanoiden peittäessä salin neljää
akkunaa, joista auringonpaiste pyrki tähän kuolemanhiljaiseen
salonkiin. Ulkoa kuului katukivitystä tekevien ryssäin vasarankilkutus,
ja sisarukset Auguste ja Aurora istuivat vainajan arkun ääressä
lukien hiljaa mumisten kultakantisista virsikirjoistaan hautausvirsiä…

*****

Vähäistä myöhemmin kulki saman, vanhan puutalon ohitse

ylioppilasneiti Hilja Orkamo, joka yhä etsiskeli itsellensä sopivaa
huonetta. Hän huomasi hämmästyksekseen valkoiset lakanat salin
akkunoissa.
 — Nyt siinä hiljaisessa talossa on vielä hiljaisempaa, — sanoi hän
itseksensä puoliääneen, — ja se suuri, kaunis huone tulee nyt
varmasti vapaaksi…

Mutta hän ei tiennyt, että vapaaherratar

Ottilia Silfverbäckin arkulla oli vaakunan asemesta häviävän

Helsingin kaikki katoavaisuuteen määräävän leimasimen jälki, ja että
vinopielisen puuportin kamanassa heloitti sama säälimätön merkki…
PIILIPUU

(Epilogi)

Muutamia satoja vuosia sitten sijaitsi pienen merenrantakaupungin

lähettyvillä, sen pohjoiseen päin vievän valtamaantien vasemmalla
puolella, suoperäinen niitty. Niitty kasvoi korkeata korteheinää ja
suovillaa, joiden yllä kesäöinä sankat sumupilvet liikkumattomina
lepäsivät.

Joskus oli tätä niittyä ojitettu, ja sen ojanteilla kasvoi tiheää

pajukkoa. Siellä täällä kohosi joku korkeampi piilipuu muodostuen
ikäänkuin suoraksi, istutetuksi puuriviksi. Ihmiskäsi ei kuitenkaan
ollut tätä kasvullisuutta luonut, vaan vapaa tuuli oli tuonut pensaiden
ja puiden siemenet näille mutamultaisille ojanteille.

Korkeampana muita kohosi eräs elinvoimainen, kaitalehtinen

piilipuu, jonka kaunispintainen kuori kosteutta tihkuen välkkyi
auringon paisteessa. Tämä luonnon istuttama puu näkyi kätkevän
itseensä suuria elämän mahdollisuuksia, lupaavampia ja kauniimpia
kuin muut sen lähettyvillä…

*****
 Mutta pieni kaupunki niityn eteläpuolella mereen pistäytyvällä
kallioniemekkeellään alkoi varttua ja vaurastua. Se valloitti vähitellen
kivisine rantalaitureineen mereltä pieniä poukamia, se täytti hersyviä
soita kivipeitteisiksi toreiksi, se kasvoi laajuutta ja korkeutta
kuumeisella innolla ja peitti tienoon asumustensa ja tehtaittensa
mustaan savuvaippaan.

Kaupungin kivetyt kadut oikoilivat itseänsä joka suuntaan niinkuin

sataraajainen jättiläislonkeroeläin ulottimiaan. Ne valtasivat
rämisevällä suomupeitteellään jokaisen pellon, puutarhan, niityn,
metsikön ja vesilammikonkin, jotka niiden tielle osuivat.

Ulottuipa muutamia tällaisia katuja sen korteniitynkin luo, jonka

ojanteella uhkea piilipuu varttansa taivasta kohti kohotti. Äkkiä
kuivattiin niitty, pajupensaat kuolivat, ja ojien reunoilla kasvavat
piilipuut kaadettiin armotta, sillä niitystä muodostettiin tori. Suurin
piilipuu sai kuitenkin jäädä parin muun, sitä lähinnä suurimman puun
kanssa kasvamaan torin reunalle.

Vaikeat ajat koituivat nyt näille vapaan luonnon herkille lapsille

tästä muutoksesta. Ankara taistelu olemassaolosta alkoi niille tuolla
kovaksi kivetyn torin reunalla, sillä sateiden suoma vesi ei voinutkaan
läpäistä kivitystä eikä voinut tunkeutua niiden janoisille juurille.

Puut ponnistelivat voimiensa takaa taistellen henkensä puolesta.

Ne koettivat tunkea juurensa yhä syvemmälle mustaan multaan,
jonka uumenissa juurien herkät valkokärjet aavistelivat löytyvän
pohjavettä ja suon ruosteista ruokamultaa. Niiden onnistuikin jonkun
aikaa ulottaa janoiset juurensa kosteuden lähteitä kohti.

Mutta aavistaen pienet mahdollisuutensa päästä juurinensa

lähitulevaisuudessa pitemmälle ryhtyivät ne tulevaisuuttaan
järkevästi suunnittelevien ihmisten tapaan etsimään itsellensä muita
mahdollisuuksia. Ne paisuttivat lehvistönsä mahdollisimman
runsaaksi ja aukoivat silmujaan koko tarmollaan voidaksensa
hengityselimillään lisätä sitä ravintoa ja kosteutta, jonka torin
kuivuus niiltä kielsi.

Alussa tuntui kaikki jossain määrin onnistuvan. Puut varttuivat ja

kasvoivat torin kaunistukseksi. Mutta vähitellen kävi niiden elämä
kuitenkin tukalammaksi, sillä maa kuivui, ja ilma, jota puut
hengittivät, kävi tomuisemmaksi ja savuisemmaksi, sillä torin
ympärille kohosi korkeita kivirakennuksia, jotka lukemattomista
savutorvistaan tupruttivat yöt, päivät ilmoille tukahduttavia
savupilviä…

Kun sitten eräänä keväänä sille torin laidalle, jolla piilipuiden rivi
seisoi, alettiin rakentaa suurta kivitaloa, alkoi puiden elämä tuntua
kerrassaan mahdottomalta. Lehdille laskeutunut runsas kalkinpöly oli
tukehduttaa puut. Niiden lehdet surkastuivat, ja heikommat oksat
kuivuivat.

Seuraavana keväänä ei kevätaurinko voinutkaan tarpeeksi

aikaiseen kohota piilipuiden lähettyvillä olevan kivimuurin takaa eikä
herättää puita ajoissa talviunestaan. Silmut myöhästyivät, lehdet
tulivat pieniä, ja erikoisen kuiva kesä teki taistelun elämästä ja
kuolemasta kiivaammaksi. Ja syksyn tullen kuolema vihdoin voitti ja
katkaisi kahden heikomman maaseudunlapsen lupaavan ja kauniin
elämän. Sydämetön, karu kaupunki vaati nämä uhrit kuten niin
monta muuta aikaisemmin…

Suurin, vielä elossa oleva piilipuu sairasti sinä kesänä ankaraa,

kuivuudesta johtunutta tautia. Se ponnisteli kaikin voimin elääkseen,
sillä se ei tahtonut vielä kuolla. Mutta sen voimia vähensi näky
rakkaitten toveriensa kohtalosta, ja haikeasti valittaen se syksyn
tullen riipi keltaiset lehtensä lähettäen viimeisen tervehdyksensä
nuorina kuolleitten toveriensa haudoille.

Kun piilipuu taas keväällä heräsi talviunestaan ja oikoili talven

kangistamia jäseniään lauhassa kevättuulessa, tunsi se erään
sadeyön jälkeen puhjenneilla silmuillaan, että tovereistaan ei enää
ollut jäljellä mitään, niiden kuolleet rungot oli korjattu pois.

Yksin maailmassa, yksin tässä karujen katujen kaupungissa! Ilman

heimonsa ja ystäviensä seuraa täytyi sen tästä lähtien taistella
maaseudunlapsen ankaraa taistelua olemassaolosta…

Keväinen kaiho valtasi sen herkän mielen koko voimallaan. Ikävä

maalle, vapaaseen luontoon puistatti koko sen olemusta, mutta
hentomielisyys ei auttanut tässä kohtalossa. Sen täytyi jäädä
kaupunkilaiseksi siihen paikkaan, mihinkä sattuman oikku sen oli
kiinnittänyt.

Se iski uudella tarmolla juurensa maan uumeniin ja oppi

käyttämään hyväksensä kaikkia niitä vähäisiä etuja, joita elinehdoista
kitsas kaupunki sille tarjosi. Vähitellen sen voimat varttuivat, ja se
kasvoi vuosien kuluessa suureksi puuksi.

Sen runko vahvistui, ja seitsemän komeata haaraa se rungostansa

työnsi ilmoille. Sen varsi kävi yhä paksummaksi, niin että kaksi
miestä vaivoin sai sen sylillään mitatuksi, ja sen ennen niin sileä ja
kostea kuori kävi tummaksi ja rosoiseksi. Kun latva pääsi kohoamaan
yli vieressä olevan talon harjan, kävi elämä helpommaksi, sillä nyt se
saattoi hengittää ikäänkuin paremmin ja iloita varhaisen
aamuauringon ensi säteistä.
 Sen varjoisan rungon juurella juttelivat ajurit helteisten
kesäpäivien odotushetkinä, ja sateen yllättäessä pyrkivät kaikki
ohikulkijat sen suojaan. Piilipuu oli saanut kaupungissa jonkinlaisen
aseman, josta se itsetietoisena ylpeili, sillä vaivalla ja ponnistuksilla
se sen oli hankkinut, ilman ihmisten apua. Mutta se vihasi kaupunkia
ja sen itsekkäitä asujaimia.

Sydämettömiä ja ilkeitä olivat ihmiset piilipuulle. Milloin joku

hurjaa vauhtia ohitseajava satutti sen kylkeä rattaillaan haavoittaen
sitä pahasti. Usein sen sydännesteet olivat juosta kuiviin haavasta,
jota poltti ja kirveli, mutta aina haava kuitenkin suurien kärsimysten
jälkeen arpeutui. Näitä arpia syntyi vuosikymmenien kuluessa sen
kupeeseen, niin että koko alaosa runkoa oli suurien, rumien känsien
peittämä…

Milloin taasen ohiajavat kuorma-ajurit korkeilla rattaillaan seisten

riipivät sen herkkiä lehtiä tai huviksensa taittoivat sen nuorimpia
vesoja ja vuosikasvuja. Miten se koski, ja silloin se oppi vihaamaan
kaupungin julmia ihmisiä. Se imi kuivasta torista itseensä sitä
katkeruutta, jota hyljätyn yksinäisyys synnyttää…

Ylpeänä ja viileän ylhäisenä se seisoi siinä ja taisteli urhoollisesti

olemassaolonsa puolesta. Ei kukaan tiennyt eikä huomannut sen
suurta kärsimystä ja sisäistä kamppailua. Vasta sitten kun ikävän
mato oli syönyt sen sydäntä, niin että puuhun ilmaantui suuri ontelo,
joka uhkasi sen olemassaoloa, huomasivat ihmiset, että piilipuu oli
sairas.

Ne täyttivät suuren ontelon sementinsekaisella laastilla ja vyöttivät

puun kupeet kahdella paksulla rautavanteella, ettei sen runko
halkeaisi, mutta muuta hoitoa ne eivät sille suoneet.
 Mutta kun puu yhä varttui ja vaurastui torin kauneudeksi, alkoivat
ihmiset yhä enemmän kiinnittää siihen huomiotaan. Vanha piilipuu
oli käynyt ihmisille ikäänkuin välttämättömäksi. Kun puun lehdet
toisinaan kuivina kesinä olivat pieniä ja aikaiseen kellastuvia,
vapautti kaupungin puutarhuri sen juuren torin kovasta
suomupeitteestä irroittamalla kivet ja rakennuttamalla sen ympärille
matalasta katureunakivestä matalan, ympyränmuotoisen kehyksen.
Se tunsi helpotusta tästä vapautuksesta ja palkitsi hyvän ihmisen
vaivannäön uudella lehtiupeudellaan.

Toista sataa vuotta seisoi piilipuu siinä torin reunassa ja katseli,

kuinka ihmispolvi meni ja toinen tuli. Samanlaisia ne kaikki olivat
pääpiirteittäin, yhtä itsekkäitä, yhtä kevytmielisiä…

Siinä itse itsellensä taistelemallaan paikalla tämä luonnonlapsi

katseli kaikkea, arvosteli kaikkea. Keväisin ensi silmujen puhjetessa
se tuntien oman kaihonsa näki, kuinka kevätkaiho sydämissä
ihmisetkin kulkivat. Yksinäisiä olivat ihmisetkin, mutta aina ne
sentään löysivät jonkun elämänkumppanin. Sen yksinäisyys oli
auttamaton.

Vaikka se vihasikin ihmisiä, saattoi toisinaan senkin sydäntä

herkistää hellä myötätunto, kun jokin nuori pari pimeinä loppukesän
öinä eksyi sen pimennossa sadetta pitämään ja siinä odotellessaan
kuiski kuumia lemmen sanoja. Silloin sekin huminoi kauneimmat
kaipauksensa laulut ja taivutteli alimpia oksiaan verhotakseen
nuorilla vesoillaan lempiväisten salaisia syleilyjä…

*****

Vuodet vierivät, piilipuu vanheni, ja kaupunki sen ympärillä kasvoi,

niin että se vähitellen oli joutunut keskelle meluavinta kaupunkia,