Valtakunnankonkordaatti

Valtakunnankonkordaatti (saks. Reichskonkordat) on nimitys Pyhän Istuimen ja kansallissosialistisen Saksan 20. heinäkuuta 1933 solmimalle konkordaatille eli valtiosopimukselle, joka säätelee roomalaiskatolsen kirko ja Saksan valtakunnan välisiä suhteita sekä kirkon asemaa valtiossa. Sopimus on vieläkin voimassa ja se säätelee katolisen kirkon asemaa Saksan liittotasavallassa sekä välillisesti myös muiden uskonnollisten yhdyskuntien asemaa maassa.

Sopimuksen syntyhistoria

Katolisen kirkon asema oli muuttunut merkittävästi ensimmäisen maailmansodan myötä. Useat eurooppalaiset monarkiat olivat hajonneet sodan myötä, haPariisin esikaupunkirauhoissa oli luoto koko joukko uusia itsenäisiä valtioita, joissa katolisella kirkolla ei ollut valmiiksi vakiintunutta asemaa. Saksan keisarikunnan tilalle syntyi liberaalis-demokraattinen Weimarin tasavalta, jonka perustuslaki takasi hyvin laajat poliittiset ja yksilönvapaudet. Katoliseen kirkkoon kriittisesti suhtautunut työväenliike saavutti vahvan aseman useissa maissa. Tässä tilanteessa katolinen kirkko katsoi parhaaksi vakiinnuttaa asemansa solmimalla valtioiden kanssa kahdenvälisiä sopimuksia, joihin vuonna 1917 hyväksytty Kanoninen kirkkolaki antoi mahdollisuuden. Paavi Pius XI onnistui solmimaan konkordaatin esimerkiksi Latvian kanssa 1922, Portugalin kanssa 1928 ja Itävallan kanssa 1933. Erityisen merkittäviä olivat Italian kanssa 1929 solmitut Lateraanisopimukset, jotka selkiinnyttivät katolisen kirkon ja Italian valtion suhteet. Katolilaisuudesta tuli Italian virallinen valtionuskonto ja Vatikaanivaltio sai suvereenin aseman.

Katolinen kirkko yritti 1920-luvulla solmia useaan otteeseen valtiosopimuksen myös Weimarin tasavallan kanssa. Paavin apostolinen nuntius Saksassa, Eugenio Pacelli - myöhempi paavi Pius XII onnistui solmimaan sopimukset kolmen saksalisen osavaltion kanssa. Baijerin kanssa sopimus solmittiin 1924, Preussin kanssa 1929 ja Badenin kanssa 1932. Sen sijaan Weimarin tasavallan kanssa ei sopimusta onnistuttu saamaan aikaan koko valtion olemassaolon aikana. Poliittisesti epävakaassa valtiossa oli harvoin niin pitkäikäisiä ja poliittisesti vakaita hallituksia, että niiden kanssa olisi voinut käydä pitkäjännitteisiä neuvotteluja, sitä paitsi liberaalin valtion hallitukset kieltäytyivät myöntymästä kirkon vaatimuksiin tunnustuksellisista kouluista ja uskonnonopetuksesta yleisissä kouluissa.

Adolf Hitlerin noustua valtaan 30. tammikuuta 1933 tilanne muuttui. Kansallissosialistisen puolueen kirkollinen linja oli ollut hyvin nuiva, ja katolinen puoli pelkäsi uuden valtakunnanhallituksen ryhtyvän supistamaan kirkon oikeuksia yhteiskunnassa. Tämän takia oli tärkeää saavuttaa sopimuspohja, joka takaisi kirkon aseman vakauden uuden hallinnon aikanakin. Uusi hallitus ryhtyikin jo keväällä 1933 pakkotoimiin katolisia järjestöjä vastaan, mikä lisäsi pelkoa katolisella puolella. Toisaalta myös kansallissosialistit tarvitsivat sopimusta. Heidän sisäpoliittinen asemansa oli kaikkea muuta kuin varma, ja katolinen Zentrum oli puolueen vannoutunut vastustaja. Sopimus, joka vetäisi kirkon tuen katoliselta puolueelta, olisi hyvin tervetullut. Sitä paitsi sopimus arvostetun Vatikaanin kanssa toisi hallituksella sen kipeästi tarvitsemaa kansainvälistä tunnustusta.

Neuvottelut alkoivat toden teolla pääsiäisenä 1933. Pyhän Istuimen pääneuvottelija oli apostolinen nuntius Eugenio Pacelli, Saksan valtakunnan varakansleri Franz von Papen. Sopimus allekirjoitettiin Vatikaanissa 2. heinäkuuta 1933.

Sopimus

Sopimuksen muoto

Konkordaatti koostuu kolmesta osasta.

• Neuvotellut sopimuskohdat on koottu 34 artiklaksi.
• Lisäpöytäkirja sisältää sopimuksen toimeenpanoon liittyviä määräyksiä, jotka on koottu 13 artiklaksi.
• Lisäsopimus käsittelee pappiskandidaattien asemaa, mikäli Saksassa otetaan käyttöön yleinen asevelvollisuus sekä pappien ja säntökuntalaisten asemaa, mikäli syttyy sota tai joudutaan toimeenpanemaan yleinen liikekannallepano.

Sopimus lisäpöytäkirjoineen julkistettiin, sen sijaan liitesopimus jätettiin salaiseksi, koska yleinen asevelvollisuus oli Versaillesin rauhansopimuksen vastainen.

Sopimukseen oli tarkoitus neuvotella vielä neljäs osa, joka olisi luetellut artiklassa 31 mainitut katoliset järjestöt, mutta tätä sopimusta ei saatu enää aikaan.

Sopimuksen sisältö

Sopimuksen pääkohdat ovat:

• Vapaus harjoittaa ja julkisesti tunnustaa katolista uskoa (art. 1)
• Baijerin, Preussin ja Badenin kanssa solmittujen konkordaattien jatkuminen (art. 2)
• Saksa akkreditoi lähettilään Pyhään Istuimeen, Pyhä Istuin taas nuntiuksen Berliiniin (art. 3)
• Pyhä Istuin saa vapaasti pitää yhteyksiä Saksan katolilaisiin (art. 4)
• Katoliset papit rinnastetaan lainsäädännössä valtion virkamiehiin (art. 5)
• Papit ja sääntökuntalaiset on vapautettu velvollisuudesta hoitaa julkisia virkoja ja luottamustoimia (art. 6)
• Valtio tunnustaa kirkon oikeuden määritellä, kenellä on opettaa teologisissa tiedekunnissa ja toimia koulun uskonnonopettajina (art. 7)
• Papiston palkat on suojattu ulosotolta (art. 8)
• Rippisalaisuus ja oikeus vaieta sielunhoidollisista keskusteluista tunnustetaan lainsäädännössä (art. 9)
• Papiston vaatetusta saavat käyttää vain vihityt papit, sitä koskee sama suoja kuin sotilasuniformuja (art. 10)
• Kirkollisen hallintorakenteen pysyvyys taataan, vain kirkolla on oikeus muuttaa sitä (art. 11)
• Kirkolla on oikeus päättää kirkollisia virkoja koskevista asioista (art. 12)
• Seurakunnat ja kirkolliset yhteisöt ovat julkishallinnollisia yhteisöjä (art. 13)
• Kirkolla on oikeus kantaa kirkollisveroa (art. 13)
• Kirkolla on oikeus nimittää kirkolliset viranhaltijat vapaasti, mutta piispan virkanimityksessä valtioilla on veto-oikeus (art. 14)
• Kirkolla on oikeus ylläpitää omia sääntökuntiaan (art. 15)
• Piispaksi nimitettävän on ennen virkaan asettamista vannottava uskollisuudenvala valtiolle (art. 16)
• Kirkon kiinteä ja irtain omaisuus sekä jumalaspalvelusrakennukset nauttivat valtion suojaa (art. 17)
• Valtion kirkolle maksamia korvauksia voidaan muuttaa vain kirkon suostumuksella (art. 18)
• Teologisten tiedekuntien olemassaolo valtiollisissa yliopistoissa taataan (art. 19)
• Kirkolla on oikeus määrätä yksin papiston koulutuksesta (art. 20)
• Tunnustuksellinen uskonnonopetus säilytetään varsinaisen opetusaineena (art, 21)
• Uskonnonopettajiksi voidaan valita vain henkilöitä, joilla on kirkon suostumsu (art. 22)
• Tunnustukselliset katoliset yksityiskoulut voivat jatkaa toimintaansa ja uusien perustaminen on mahdollista (art. 23)
• Opettajien katolisissa kansakouluissa on kuuluttava katoliseen kirkkon ja oltava kirkon hyväksymiä, katolisella on kirkolla on oikeus määrätä uskonnonopetuksesta katolisissa opettajaseminaareissa (art. 24)
• Katolisilla sääntökunnilla on oikeus perustaa omia yksityiskoulujaan (art. 25)
• Kirkollinen vihkiminen voidaan suorittaa ilman edeltävää siviilivihkimistä kuolemanvaaran uhatessa tai "eettisissä hätätilanteissa" (art. 26)
• Armeijassa taataan riippumaton sielunhoito, valtio maksaa sotilaspastorien palkat ja sielunhoitotyötä armeijassa johtaa katolinen sotilaspiispa (art, 27)
• Sielunhoito on järjestettävä vankiloissa, sairaaloissa ja muissa julkisissa laitoksissa (art. 28)
• Katolilaisia, jotka kuuluvat ei-saksalaiseen vähemmistöön, tulee kohdella kuten saksalaista vähemmistöä kohdellaan kyseisen kansallisen vähemmistön kotimaassa (art. 29)
• Kirkko lupaa, että sunnuntaisin ja velvoittavina juhlapyhinä jumalanpalveluksissa rukoillaan Saksan kansan ja valtion menestyksen puolesta (art. 30)
• Katolisilla yhdistyksillä on oikeus toimia vain osana valtiollisia järjestöjä. Vain puhtaasti uskonnolliset, kulttuuriset tai karitatiiviset järjestöt ovat poikkeua tähän sääntöön. Uskonnonharjoitusta ei saa estää valtioillisissa järjestöissä. (art. 31)
• Papit ja sääntökuntalaiset eivät saa olla jäseniä poliittisissa puolueissa tai tukea poliittisten puolueiden toimintaa. Katolisen puolueen toiminta ei ole sallittua. (art. 32)
• Valtio luo samansisältöiset määräykset myös ei-katolisia uskonnollisia yhteisöjä varten (art. 32)

Salaisen lisäosan määräykset

Mikäli Saksa tulee ottamaan käyttöön yleisen asevelvollisuuden, on papin virkaan valmistautuvat filosofian ja teologian opiskelijat vapautettava tästä velvollisuudesta rauhan aikana. Heidät voidaan kuitenkin kutsua palvelukseen, mikäli toimeenpannaan yleinen liikekannallepano. Mikäli toimeenpannaan yleinen liikekannallepano, ovat vakinaisessa kirkollisessa virassa toimivat vapautetut siitä. Muut papit, mikäli heidät todetaan palvelukseen kelpaaviksi, kutsutaan palvelukseen ja määrätään toimimaan sotilaspappeina ja sielunhoitajina katolisen sotilaspiispan alaisuudessa, mikäli heitä ei määrätä lääkintämiehiksi. Sääntökuntalaiset, joita ei ole vihitty papeiksi, on määrättävä lääkintämiehiksi. Sama koskee myös papinvirkaan valmistautuvia opiskelijoita, joita eli ole vielä vihitty kirkolliseen virkaan.