Nobelin rauhanpalkinto

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Nobelin rauhanpalkinto on rauhantyöstä jaettava ja yksi viidestä vuosittain jaettavasta Nobel-palkinnosta. Rauhanpalkinnon jakaa Norjan suurkäräjien valitsema Nobel-komitea ja se jaetaan Oslossa.

Valintaprosessi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Esitykset palkintoehdokkaista on jätettävä Nobel-komitealle vuosittain helmikuun alkuun mennessä. Komitea käy ehdokkaat läpi kevään aikana ja kokoaa lyhyen kärkilistan, josta se valitsee palkinnon saajan. Listalla olevia henkilöitä ja tahoja ei paljasteta ja arviot kulloisestakin palkinnon saajasta perustuvat asiantuntijoiden ja vedonlyöjien näkemyksiin. Palkinnon saajien nimet julkistetaan muiden Nobel-palkintojen tavoin lokakuun alkupuolella ja saajat vastaanottavat palkintonsa Oslossa 10. joulukuuta.[1]

Norjan Nobel-komitea on määritellyt, ketkä saavat tehdä esityksiä palkintoehdokkaista. Näitä ovat esimerkiksi eri maiden hallitusten ja parlamenttien jäsenet, oikeuslaitosten ja yliopistojen edustajat sekä aiemmat rauhanpalkinnon saajat.[1]

Rauhanpalkinnon arvo oli vuonna 2018 noin 860 000 euroa. Rahasumman lisäksi palkintoon kuuluvat diplomi ja kultainen mitali, jossa on latinankielinen teksti Pro pace et fraternitate, rauhan ja ihmisten veljeyden puolesta.[2]

Historiaa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pariisissa asunut palkinnon perustaja, liikemies ja dynamiitin keksijä Alfred Nobel palkkasi vuonna 1876 sihteerikseen böömiläisen kreivittären Bertha Kinskyn. Kinsky ehti tuskin aloittaa sihteerin tointaan, kun hän muutti Wieniin ja avioitui paroni Arthur Gundaccar von Suttnerin kanssa. Vaikka Bertha von Suttner ja Alfred Nobel eivät tämän jälkeen enää koskaan henkilökohtaisesti tavanneet, he pysyivät ystävinä, ja heidän kirjeenvaihtonsa kesti Nobelin kuolemaan, vuoteen 1896 saakka. Von Suttnerista tuli 1880-luvulla rauhanliikkeen johtava hahmo Itävallassa, ja hänen vaikutuksestaan Nobel päätti säätiöidä varsin suuren, yli 40 miljoonan Ruotsin kruunun arvoisen omaisuutensa, ja määräsi, että säätiön varallisuudesta jaettaisiin vuosittain suuri rahapalkinto ansioituneille rauhanaatteen edistäjille.[3] Bertha von Suttner sai Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 1905.[4]

Nobelin kuoleman aikaan Ruotsi ja Norja olivat valtioliitossa, jossa Ruotsin hallitus määräsi liiton ulkopolitiikasta ja Norjan hallitus vain Norjan sisäpolitiikasta. Ei tiedetä, miksi Nobel antoi rauhanpalkinnon jaon norjalaisten tehtäväksi, mutta erään tarinan mukaan se tapahtui, jotta hallitukset eivät manipuloisi rauhanpalkinnon valitsijoita.[5][6]

Rauhanpalkintoja ei jaettu maailmansotien aikana vuosina 1914–1916 ja 1939–1943. Lisäksi palkinto on jätetty myöntämättä vuosina 1918, 1923, 1924, 1928, 1932, 1948, 1955, 1956, 1966, 1967 ja 1972. Vuonna 1960 jakamatta jätetty rauhanpalkinto annettiin yhdessä vuoden 1961 rauhanpalkinnon kanssa[7] ja vuoden 1976 rauhanpalkinto yhdessä vuoden 1977 rauhanpalkinnon kanssa.[8] YK:n rauhanturvajoukot saivat Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 1988, ja se jaettiin 10. joulukuuta 1988 Oslossa.[9] Palkintoon oikeutettuja YK:n rauhanturvaajia on maailmassa noin puoli miljoonaa 53 eri maasta; Suomessa palkinnon saajia on noin 20 000 (YK:n rauhanturvatehtävissä 1988 tai sitä ennen palvelleet). Presidentti Martti Ahtisaari sai toistaiseksi ainoan suomalaiselle myönnetyn henkilökohtaisen Nobelin rauhanpalkinnon 2008.[10]

Järjestöistä Kansainvälinen Punainen Risti on saanut rauhanpalkinnon kolmesti vuosina 1917, 1944 ja 1963 sekä YK:n pakolaiskomissariaatti (UNHCR) kahdesti vuosina 1954 ja 1981. Yhdysvaltalainen kemisti Linus Pauling oli ennen rauhanpalkintoaan (1962) saanut Nobelin kemianpalkinnon vuonna 1954.[11] Vuoteen 2014 mennessä Nobelin rauhanpalkinnon oli saanut 15 naista.[12]

Vuonna 2021 Norjan Nobel-komitealle oli esitetty rauhanpalkinnon saajaksi 329 ehdokasta, joista 234 oli yksityishenkilöitä ja 95 järjestöjä.[1] Huippuvuonna 2016 ehdokkaita oli 376. Viralliset luettelot palkintoehdokkaista ovat salaisia 50 vuoden ajan.[2][13]

Ruotsissa ehdotettiin tammikuussa 1939 Saksan johtajaa Adolf Hitleriä rauhanpalkinnon saajaksi.[14] Ruotsalainen poliitikko E. G. C. Brandt veti kuitenkin myöhemmin ehdotuksensa pois sanoen sen olleen satiiria.[12]

Myöntämisperusteita

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rauhanpalkinto voidaan muista Nobel-palkinnoista poiketen myöntää myös järjestölle. Palkinto voidaan myöntää jonkin asian hyväksi toimimisesta ilman, että asia on viety päätökseen. Tämä on jälkeenpäin aiheuttanut keskustelua muun muassa vuosina 1973, 1994 ja 2007 palkittujen kohdalla. Vuoden 2009 rauhanpalkinnon myöntäminen Yhdysvaltain presidentin virassa vasta vajaan vuoden olleelle Barack Obamalle herätti kritiikkiä sen vuoksi, että Yhdysvallat kävi samanaikaisesti kahta sotaa. Obaman palkintoa pidettiinkin yleisesti etumaksuna, jonka lunastamiseksi presidentin olisi tehtävä lujasti töitä koko virkakautensa ajan. [15]

Varsinkin 1900-luvun alkupuoliskolla Nobelin rauhanpalkinnon myöntämisperusteina on katsottu olleen enimmäkseen sotien tai muiden konfliktien lopettamiseen tähdänneet rauhanponnistelut.[16] Uutta avausta merkitsi palkinnon myöntäminen "vihreän vallankumouksen" käynnistäjälle, norjalais-yhdysvaltalaiselle Norman Borlaugille vuonna 1970.[17] Vuonna 2007 Nobel-komitea halusi osaltaan kiinnittää huomiota ilmastonmuutokseen myöntämällä palkinnon hallitusten väliselle ilmastonmuutospaneelille (IPCC) ja asiaa näkyvästi esillä pitäneelle Yhdysvaltain entiselle varapresidentille Al Gorelle. IPCC:n palkinnosta osa tuli myös Suomeen, sillä sen työhön oli eri tavoin osallistunut parisataa suomalaista. Rauhanpalkinnon vastaanottaneessa IPCC:n valtuuskunnassa oli yhtenä jäsenenä Tilastokeskuksen tilastopäällikkö Riitta Pipatti.[18]

Kieltäytymisiä ja poissaoloja vastaanottotilaisuudesta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kahdesti rauhanpalkinnon historiassa kukaan ei ole ollut vastaanottamassa kunnianosoitusta. Natsi-Saksa ei päästänyt vuoden 1935 palkinnon saajaa, natsismin vastustajaa Carl von Ossietzkya vastaanottamaan palkintoaan; samoin Kiina esti vuoden 2010 palkinnon saajan, "valtion vastaisesta toiminnasta" vankeuteen tuomitun toisinajattelijan Liu Xiaobon ja hänen omaistensa pääsyn Osloon. [19] Esimerkiksi vuoden 1975 palkinnon saajan, neuvostoliittolaisen ydinfyysikon Andrei Saharovin saaman palkinnon vastaanotti hänen puolisonsa Jelena Bonner[20], vuonna 1983 palkitun puolalaisen Solidaarisuus-ammattiliiton johtajan Lech Wałęsan palkinnon hänen puolisonsa Danuta Wałęsa[21] ja vuoden 1991 palkinnon saajan, burmalaisen oppositiojohtajan Aung San Suu Kyin palkinnon otti vastaan hänen poikansa.[22] Vuonna 1994 yksi Nobel-komitean jäsen erosi vastalauseena Palestiinan vapautusjärjestön PLO:n johtajan, entisenä terroristijohtajana pitämänsä Jasser Arafatin palkitsemiselle.[23]

Vuoden 1961 rauhanpalkinto myönnettiin YK:n pääsihteerille Dag Hammarskjöldille, jonka saaman palkinnon ottivat vastaan hänen omaisensa. Hammarskjöld oli saanut surmansa lento-onnettomuudessa Rhodesiassa saman vuoden syyskuussa ollessaan selvittämässä Kongon kriisiä.[24]

Pohjois-Vietnamin rauhanneuvottelija Lê Ðức Thọ, joka sai vuonna 1973 Nobelin rauhanpalkinnon yhdessä Yhdysvaltain ulkoministerin Henry Kissingerin kanssa pyrkimyksistä Vietnamin sodan lopettamiseksi, kieltäytyi vastaanottamasta palkintoaan. Hän sanoi harkitsevansa sen vastaanottamista ”sitten kun Pariisin rauhansopimusta noudatetaan, kun tykit ovat vaienneet ja kun rauha on todella palautettu Etelä-Vietnamiin”.[25]

Myöhempää arvostelua palkittuja kohtaan

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toimittajat Pentti Laine ja Seppo Oikkonen laativat vuonna 1970 listan ansaituista ja ansaitsemattomista rauhanpalkinnoista. Heidän mukaansa esimerkiksi Yhdysvaltain ulkoministeri Frank Kellogg ei olisi erityisemmin ansainnut palkintoaan, sillä hänen nimeään kantaneen sopimuksen merkitys jäi vähäiseksi. Toisaalta Laineen ja Oikkosen mukaan esimerkiksi yhdysvaltalainen ydinfyysikko Robert Oppenheimer, brittiläinen filosofi Bertrand Russell, Pohjois-Vietnamin presidentti Ho Tši Minh ja Suomen presidentti Urho Kekkonen jäivät ilman ansaitsemaansa rauhanpalkintoa.[26]

Kun puolet vuoden 1974 rauhanpalkinnosta myönnettiin Japanin pääministerille Eisaku Satolle, asiasta nousi skandaali, kun paljastui, että japanilaiset poliitikot ja talouselämän vaikuttajat olivat painostaneet Nobel-komiteaa palkinnon myöntämiseksi Satolle. Saton ei myöskään yleisesti katsottu ansainneen palkintoaan. Vaikka Sato oli allekirjoittanut ydinsulkusopimuksen, mihin palkinnon perusteluissa viitattiin, Japani ei ollut vielä syksyllä 1974 ratifioinut sopimusta.[27]

Neuvostoliiton presidentti Mihail Gorbatšov sai vuoden 1990 rauhanpalkinnon kansainvälisen liennytysprosessin edistämisestä, mutta hänen julkikuvansa sai vakavan kolhun jo alkuvuonna 1991 Baltian maiden itsenäisyysmielisten mielenosoitusten kovaotteisen tukahduttamisen vuoksi.[28] Burman (nykyisin Myanmar) valtionkansleriksi sittemmin valittua Aung San Suu Kyita on 2010-luvulta lähtien arvosteltu ulkomailla voimakkaasti siitä, ettei hän ole puuttunut maan etnisen vähemmistön rohingyojen kärsimiin vainoihin.[29]

Etiopian pääministeri Abiy Ahmed sai vuoden 2019 rauhanpalkinnon tunnustuksena rauhan aikaansaamisesta Etiopian ja Eritrean välille. Keskustelu Abiyn saamasta palkinnosta kiihtyi kuitenkin vuotta myöhemmin syksyllä 2020, kun Etiopian pohjoisen Tigrayn maakunnan levottomuuksien pelättiin eskaloituvan koko maan laajuiseksi sisällissodaksi ja pääministeri julisti maahan hätätilan, jonka nojalla armeija sai entistä laajemmat toimivaltuudet ”suojella maan rauhaa ja itsenäisyyttä sekä ylläpitää yleistä järjestystä”.[30]

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c Pöntinen, Pirkko: Nobelin rauhanpalkinnon saaja selviää tänään – ehdolla ovat muun muassa Greta Thunberg, Aleksei Navalnyi ja WHO 8.10.2021. Yle Uutiset.
  2. ↑ a b Lea Peuhkuri: Raiskausta vastustavat palkittiin. Aamulehti 6. lokakuuta 2018, s. A33. Alma Media.
  3. ↑ Historian suurmiehiä, s. 109. Helsinki: Valitut Palat, 1972. ISBN 951-90078-00-2.
  4. ↑ Otavan Iso tietosanakirja, osa 8, palsta 711. Helsinki: Otava, 1964.
  5. ↑ ON: Why Norway? The Nobel Peace Prize. Arkistoitu Viitattu 21.6.2018.
  6. ↑ Why Norway? The Nobel Peace Prize. Viitattu 21.6.2018.
  7. ↑ Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1963, s. 20. Helsinki: Otava, 1962.
  8. ↑ Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1979, s. 95. Helsinki: Otava, 1978. ISBN 951-1-04873-2.
  9. ↑ Rule, Sheila: U.N. Peacekeeping Forces Named Winner of the Nobel Peace Prize World News. 30.9.1988. The New York Times. Viitattu 5.12.2019. (englanniksi)
  10. ↑ Martti Ahtisaari sai Nobelin rauhanpalkinnon Uutiset. 10.10.2008. Yleisradio (Yle). Viitattu 5.12.2019.
  11. ↑ Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1981, s. 496. Helsinki: Otava, 1980.
  12. ↑ a b Aro, Jessikka: Tunnetko Nobelin palkinnon: Oliko Hitler ehdolla rauhanpalkinnon voittajaksi? 6.10.2014. Yle Uutiset.
  13. ↑ Katja Ihatsu: Tyttö, jonka ilmastoaktivismi pelasti tuholta. Aamulehti 9. lokakuuta 2019, s. A20. Alma Media.
  14. ↑ Ensio Siilasvuo (toim.): Talvisota-kronikka, s. 6. Jyväskylä: Gummerus, 1989. ISBN 951-20-3446-8.
  15. ↑ Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 2011, s. 60. Helsinki: Otava, 2010.
  16. ↑ Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 2009, s. 54. Helsinki: Otava, 2008.
  17. ↑ Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1972, s. 79. Helsinki: Otava, 1971.
  18. ↑ Mitä Missä Milloin 2009, s. 54.
  19. ↑ Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 2012, s. 65. Helsinki: Otava, 2011.
  20. ↑ Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1977, s. 27. Helsinki: Otava, 1976.
  21. ↑ Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1985, s. 33. Helsinki: Otava, 1984.
  22. ↑ Mitä-Missä-Milloin 2012, s. 65.
  23. ↑ Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1996, s. 47. Helsinki: Otava, 1995.
  24. ↑ Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1963, s. 314. Helsinki: Otava, 1962.
  25. ↑ Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1975, s. 93. Helsinki: Otava, 1974.
  26. ↑ Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1971, s. 287. Helsinki: Otava, 1970.
  27. ↑ Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1976, s. 82. Helsinki: Otava, 1975. ISBN 951-1-02085-4.
  28. ↑ Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1992, s. 37. Helsinki: Otava, 1991. ISBN 951-1-11839-0.
  29. ↑ Helin, Satu: Ministeri Mykkänen Suu Kyille: Vähemmistön vainot haittaavat Myanmarin uskottavuutta 9.2.2017. Yle Uutiset.
  30. ↑ Palomäki, Janne: Annettiinko Nobelin rauhanpalkinto liian pian? Palkittu Etiopian pääministeri on ajautumassa sisällissotaan 6.11.2020. Iltalehti.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Nobelin rauhanpalkinto.
Nobelin rauhanpalkinnon saajat
1901–19251901: Dunant, Passy

1902: Ducommun, Gobat 1903: Cremer 1904: Kansainvälisen oikeuden instituutti 1905: Suttner 1906: Roosevelt 1907: Moneta, Renault 1908: Arnoldson, Bajer 1909: Beernaert, Paul Balluet d’Estournelles de Constant 1910: Kansainvälinen Rauhantoimisto 1911: Asser, Fried 1912: Root 1913: La Fontaine 1917: Punainen Risti 1919: Wilson 1920: Bourgeois 1921: Branting, Lange 1922: Nansen

1925: Chamberlain, Dawes
1926–19501926: Briand, Stresemann

1927: Buisson, Quidde 1929: Kellogg 1930: Söderblom 1931: Addams, Butler 1933: Angell 1934: Henderson 1935: Ossietzky 1936: Lamas 1937: Cecil 1938: Nansenin kansainvälinen pakolaistoimisto 1944: Punainen Risti 1945: Hull 1946: Balch, Mott 1947: Kveekarit

1949: Boyd Orr
1951–19751950: Bunche

1951: Jouhaux 1952: Schweitzer 1953: Marshall 1954: Yhdistyneiden kansakuntien pakolaisjärjestö 1957: Pearson 1958: Pire 1959: Noel‑Baker 1960: Lutuli 1961: Hammarskjöld 1962: Pauling 1963: Punainen Risti 1964: King 1965: Unicef 1968: Cassin 1969: Kansainvälinen työjärjestö 1970: Borlaug 1971: Brandt 1973: Kissinger, Lê 1974: MacBride, Satō

1975: Saharov
1976–20001976: B. Williams, Corrigan

1977: Amnesty International 1978: Sadat, Begin 1979: Äiti Teresa 1980: Esquivel 1981: YK:n pakolaisapujärjestö 1982: Myrdal, García Robles 1983: Wałęsa 1984: Tutu 1985: Lääkärit ydinsotaa vastaan 1986: Wiesel 1987: Arias 1988: YK:n Rauhanturvaajat 1989: Dalai Lama 1990: Gorbatšov 1991: Suu Kyi 1992: Menchú 1993: Mandela, de Klerk 1994: Arafat, Peres, Rabin 1995: Pugwash-liike, Rotblat 1996: Belo, Ramos Horta 1997: Kampanja maamiinojen kieltämiseksi (ICBL), J. Williams 1998: Hume, Trimble 1999: Lääkärit ilman rajoja

2000: Kim
2001–2001: YK, Annan

2002: Carter 2003: Ebadi 2004: Maathai 2005: IAEA, ElBaradei 2006: Yunus, Grameen Bank 2007: Gore, IPCC 2008: Ahtisaari 2009: Obama 2010: Liu 2011: Gbowee, Johnson Sirleaf, Karman 2012: EU 2013: Kemiallisten aseiden kieltojärjestö 2014: Satyarthi, Yousafzai 2015: Tunisian kansallisen vuoropuhelun kvartetti 2016: Juan Manuel Santos 2017: International Campaign to Abolish Nuclear Weapons 2018: Murad, Mukwege 2019: Abiy 2020: Maailman ruokaohjelma 2021: Ressa, Muratov 2022: Bjaljatski, Memorial, Center for Civil Liberties 2023: Mohammadi

2024: Nihon Hidankyō
Nobel-palkinnot
Rauhanpalkinnot

Albert Einsteinin rauhanpalkinto • Bruno Kreisky -palkinto  (1979–) • Félix Houphouët-Boignyn rauhanpalkinto (Unesco 1991–) • Gandhin kansainvälinen rauhanpalkinto (1995–) • Geuzenpenning-mitali (1987–) • Indira Gandhin rauhanpalkinto (1985–) • Kungfutsen rauhanpalkinto (2010–) • Leninin kansainvälinen rauhanpalkinto (Neuvostoliitto 1949–1991) • Maailman  rauhanneuvoston rauhanpalkinto (1951–) • Muammar Gaddafin kansainvälinen rauhanpalkinto (1989–2011) • Nobelin rauhanpalkinto (1901–) • Olof Palme -palkinto (1987–) • Saharov-palkinto (Euroopan parlamentti 1988–) • Saksan kirjakauppiaiden rauhanpalkinto (1950–) • Soulin rauhanpalkinto (1990–) • Student Peace Prize (1999–) • Thorolf Rafton muistopalkinto (1987–) • Unescon rauhankasvatuspalkinto (1980–) • U Thantin rauhanpalkinto (1986) •

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Nobelin_rauhanpalkinto&oldid=22799407”