Ogre (hirviö)

Ogre
Hirvittävä lapsia syövä ogre esiintyy esimerkiksi Charles Perrault'n sadussa Peukaloinen.
Ominaisuudet
Tuntomerkit	Mahtava ihmismäinen hahmo, jonka naama epämuodostunut ja pelottavan ruma
Asuinpaikka	Yleensä eristyneillä alueilla metsissä, vuorilla tai soilla, mutta aina kylien lähellä
Kansanperinne
Kansanperinteen alkuperä	Vanha indieurooppalainen mytologia
Suhteet
Infobox OKNimi-testi OK

Ogre on alkujaan italialainen ja ranskalaisen kansanperinteen ihmisiä syövä jättiläinen. Suuri pää, turpea vatsa, usein runsas karvoitus sekä hirmuiset voimat tuovat mieleen peikot ja hiidet, ja ogreja onkin jopa arveltu ihmisten ja peikkojen risteymiksi. Ogrien ulkonäöstä samoin kuin älynlahjoista ja alkuperästä on kuitenkin vallalla erilaisia näkemyksiä. Pahinta kaikesta on ogrien mieltymys ihmislihan makuun ja kyky hallita maagisia voimia.^lähde?

Hirviö on mainittu Chrétien de Troyes’n runossa Perceval (1181–1190) jossa sitä kuvaillaan ”verenhimoisena pakanana”. Noin vuodesta 1300 sanalla on ollut ranskassa nykyinen merkitys ”satujen jättiläinen, joka esitetään ihmislihaa syövänä”.

Kansanperinnettä listaava Aarne–Thompson-luokittelujärjestelmä tuntee laajalti maailmalla käytetyn juonikuvion, joka on ”sokaistu ogre” (numero 1137). Ensimmäinen tunnettu versio siitä on Homeroksen Odysseiassa, missä sankari Odysseus sokaisee kyklooppi Polyfemoksen.

Nykyisin ogre-hahmo esiintyy myös monissa rooli- ja videopeleissä sekä elokuvissa.

Ogre-sanan alkuperä

Sanan ogre alkuperä on epävarma. Se on mahdollisesti johdettu roomalaisen mytologian Manalan jumalan Orcuksen nimestä. Toisen selityksen mukaan ogre tarkoittaa unkarilaista, johtuen unkarilaisten aiheuttamasta hävityksestä keskiajalla.

Kuningas Arthur kohtaa sikaa paistavan jättiläisen.
Kuva Wacen teoksesta Roman de Brut 1300-luvulta, British Library, ms. Egerton 3028, Malline:Folio49.

Sanan vanhin tunnettu esiintymä kirjallisuudessa on Chrétien de Troyesin teoksessa Perceval eli Graalin taru (ransk. Perceval ou le Conte du Graal). Siinä mainitaan ennustus, jonka mukaan Loegrien kuningaskunta, joka muinoin oli ogrien maa, kukistetaan keihäällä.

Loegrien tarunomaisen kuningaskunnan nimi on muunnos nimestä Lloegr tai Lloyer, jotka ovat kuningas Arthurin tarustossa Englannista käytettyjä bretonin- ja kymrinkielisiä nimiä. Nimellä ei ole etymologista yhteyttä ogre-sanan kanssa, mutta Chrétien de Troyes rinnastaa sanat toisiinsa käyttäen hyväkseen niiden keskinäistä loppusointuisuutta. Runo sisältää todennäköisesti viittauksen kahteen varhaisempaan kirjalliseen teokseen: piispa Geoffrey Monmouthilaisen teokseen Historia regum Britanniae sekä normannilaisen runoilija Wacen teokseen Roman de Brut. Viimeksi mainittu esittää anglonormannin kielellä Englannin myyttisen historian, jonka mukaan ennen Brutuksen, bretonien troijalaisen kantaisän saapumista maata asuttivat jättiläiset. Tosin Armel Diverres on huomauttanut, että Wace käytti tämän muinaisen kuningaskunnan asukkaista nimitystä gaians ("jättiläiset"), ei koskaan sanaa "ogre".

Ranskan kielessä sanan teki yleisemmin tunnetuksi Charles Perraultin vuonna 1697 julkaistu satukokoelma Hanhiemon tarinoita (ransk. Les Contes de ma mère l'Oye. Kirjoittaja itse määritteli sanan erääseen satuun liittyvässä huomautuksessa seuraavasti: "Villi mies, joka syö pieniä lapsia." Seuraavana vuonna Marie-Catherine d'Aulnoyn käytti sanaa silloin ilmestyneessä runossaan Appelsiinipuu ja ampiainen (ransk. l'Oranger et l'Abeille).

Ogre löytää Norandinon ja Lucinan
Teokseen Orlando furioso perustuva Ludovico Arioston barokkimaalaus vuodelta 1624

Vastaava termi italian kielessä on orco. Sanan varhaisin tunnettu esiintymä kirjallisuudessa on Jacomo Tolomein teoksessa orco... mangia li garzone ("poikia syövä ogre") vuodelta 1290. Ludovico Arioston eepoksen Orlando furioso (1516) 17. laulussa orco kuvataan petomaiseksi ja sokeaksi hirviöksi, mihin mahdollisesti vaikutti Odysseian kertomus Polyfemos-kykloopista.

Sana orco esiintyy myös eräästä Montterossin nekropolin etruskilaisesta muinaishaudasta käytetyssä nimessä Tomba dell'orco.

Giambattista Basile (1575–1632) käytti teoksessaan Pentamerone (sadussa nro I-1) sanan napolilaista muotoa uerco.

Ogreja kansanperinteessä, saduissa ja mytologiassa

Ogret kuvaillaan petomaisiksi, karkeiksi ja usein vähä-älyisiksi jättiläisiksi. Bretagnelaisessa kansanperinteessa ogrea pidetään megaliittien ja dolmenien rakentajia, mutta laajemmin tunnetuksi hahmon teki Charles Perrault satukokoelmassaan Hanhiemon satuja:

• Yksi tunnetuimmissa ogreista esiintyy sadussa Peukaloinen (ransk. Le Petit Poucet).
• Perrault käytti sanaa ogre myös Saapasjalkakissa-sadussa (ransk. Le chat botté) esiintyvästä hahmosta, vaikka sadussa ei olekaan suoranaista viittausta siihen, että tämä olisi syönyt ihmisiä. Tällä jättiläisellä oli kreikkalaisen taruston Proteuksen tavoin kyky muuntautua mihin hahmoon tahansa. Saapasjalkakissa söi hänet hänen muuntauduttuaan hiireksi.

Perrault'n satukokoelman suomennoksessa vuodelta 1922 sana orge on käännetty sanalla jättiläinen.

Muita ogre-hahmoja ovat esimerkiksi seuraavat:

• Ogre esiintyy Marie-Catherine d'Aulnoyn runossa Appelsiinipuu ja ampiainen (ransk. l'Oranger et l'Abeille) vuodelta 1698.
• Grimmin satukokoelman alkuperäisversioon sisältyi satu nimeltä Der Okerlo, jossa esiintyi pari ogre-hahmoa (saks. Okerlo). Kokoelman toisesta painoksesta vuodelta 1819 tämä satu jätettiin pois, koska se muistutti liiaksi Marie-Catherine d'Aulnoyn runoa Appelsiinipuu ja Ampiainen, jonka kansanomainen ja yksinkertaistettu versio se oli.
• Thomas Maloryn teoksessa Le Morte d’Arthur esiintyy ogre, joka on kidnapannut Bretagnen kreivittären. Ogre myös pakottaa kaappaamiaan naisia toimimaan keittoapulaisina pieniä lapsia tulella paistettaessa.

Ogre-hahmojen esikuvana voidaan pitää kreikkalaisen mytologian Kronosta tai hänen roomalaista vastinettaan Saturnusta, joka söi omat lapsensa. Sellaisena hän esiintyy myös Francisco de Goyan Mustissa maalauksissa.

Naispuolisia hahmoja

Jättiläinen ja hänen vaimonsa Peukaloinen-sadun (saks. Der kleine Däumling) saksankielisen laitoksen kuvituksessa 1800-luvulta.

Ranskan kielessä ogre-sanan feminiinimuoto on ogresse, joka tarkoittaa vastaavanlaista naishahmoa. Sanan suomenkielisenä vastineena on syöjätär.

Prinsessa Ruusunen

Ogresse esiintyy Perrault'n versiossa sadusta Prinsessa Ruusunen (Metsän nukkuva prinsessa, ransk. La Belle au Bois Dormant), sen vähemmän tunnetussa loppuosassa, jota ei ole esimerkiksi Grimmin veljesten versiossa sadusta eikä myöskään Disneyn piirroselokuvassa. Sadun ogresse on kuninkaan puoliso ja sen prinssin äiti, joka herätti Ruususen satavuotisesta unesta. Aluksi hän vaikuttaa tarinan mukaan lähes normaalilta, mutta herättää toisaalta epäluuloja ja prinssikin pelkäsi, vaikka samalla rakastikin häntä. Hän on nimittäin "jättiläisten sukua" ja hovissakin huhut kertovat, että aina nähdessään pieniä lapsia hänen oli "vaikea hillitä itseään, jottei kävisi heihin käsiksi". Sen vuoksi häneltä yritettiin mahdollisimman pitkään salata, että hänen poikansa ja hänen uusi puolisonsa, prinsessa Ruusunen, olivat saaneet kaksi lasta, Aurora-nimisen tyttären ja Päivä-nimisen pojan.

Lopulta näiden lasten olemassaolo kuitenkin paljastui pahalle kuningattarelle, heidän isoäidilleen, Auroran ollessa 4- ja Päivän 3-vuotias. Silloin epäilykset osoittautuivat oikeiksi, sillä hän tosiaan halusi syödä nämä omat lapsenlapsensa. Hän antaa hovimestarilleen tehtäväksi teurastaa heidät, ensin Auroran ja viikkoa myöhemmin myös Päivän, ja samalla ohjeet siitä, millä tavalla heidät olisi valmistettava ruoaksi. Hovimestari kuitenkin kieltäytyy tottelemasta kumpaakaan saamaansa julmaa käskyä, joten hän vie lapset turvaan piilopaikkaan ja teurastaa sen sijaan karitsan ja vuohen ja valmistaa ne kuningattarelle ruoaksi. Kuningatar luulee syöneensä lapsenlapsensa ja kiittää palvelijaa kehuen saaneensa maukkaat ateriat.

Mutta myöhemmin hän pyytää palvelijaa teurastamaan itse Prinsessa Ruususenkin. Kun tämä suree lapsiaan luullen heitä kuolleiksi, hän olisi jopa suostunut siihen. Silloin palvelija kuitenkin tunnustaa myös pahalle kuningattarelle, mitä hän oli tehnyt. Kun kuningatar saa tietää tulleensa petetyksi, hän raivostuu ja käskee tuoda kuninkaan palatsiin ruukun, joka on täynnä kyykäärmeitä ja muita vaarallisia pikkueläimiä. Siihen hän aikoo prinssin poissa ollessa heittää Prinsessa Ruususen molempine lapsineen sekä palvelijan. Kun prinssi kuitenkin palaa kotiin odotettua aikaisemmin, hän kysyy kauhuissaan, mitä on tekeillä. Pelästynyt kuningatar hyppääkin ruukkuun itse ja saa surmansa. Prinsessa lapsineen pelastuu.

Hannu ja Kerttu

Grimmin sadussa Hannu ja Kerttu löysivät metsään eksyttyään leivästä ja piparkakusta rakennetun talon, jossa asui lapsia syövä, sadussa noidaksi nimitetty nainen. Hän halusi lihottaa Hannun syötäväksi ja käyttää Kerttua palvelijattarena. Lopulta kuitenkin Kerttu työnsi hänet uuniin, johon hän oli sytyttänyt tulen Hannun paistamiseksi. Tämän jälkeen he pääsivät palaamaan toista reittiä kotiinsa, ylitettyään järven ankan selässä, ja kuljettivat lisäksi mukanaan noidan talosta löytämiään helmiä ja jalokiviä.

Peukaloinen

Perrault'n Peukaloinen-sadun ogren tyttäristä käytetään sen alkukielisessä versiossa nimitystä "petites Ogresses" ("pienet ogresset"). He eivät vielä olleet yhtä julmia kuin isänsä mutta kyllä sellaisiksi tulossa, ja hekin jo purivat muita lapsia imeäkseen verta.

Myös ogren vaimosta käytetään sadussa nimitystä ogresse, mutta vain hänen avioliittonsa vuoksi. Hänellä ei ollut aikomustakaan syödä lapsia, jotka hän päinvastoin yritti tarjota piilopaikan, josta hänen miehensä ei heitä löytäisi.

Ogre-hahmojen luonne

"Jättiläinen otti hänet vastaan niin kohteliaasti kuin jättiläinen voi." Gustav Dorén kuvitus Saapasjalkakissa-satuun vuodelta 1867.

Perrault’n saduista vain kolmessa esiintyy ogre, kahdessa mies- ja yhdessä naispuolinen. Kaikissa tapauksissa nämä ovat rikkaita ja korkeassa yhteis­kunnallisessa asemassa:

• Peukaloinen-sadun ogre omistaa suuren määrän kultaa ja hopeaa, jotka Peukaloinen veljineen lopulta saa haltuunsa;
• Saapasjalkakissa-sadun ogre on ylellisyydessä elävä linnanherra ja laajojen maa-alueiden omistaja; ja
• Prinsessa Ruusunen -sadun ogresse on kuningatar.

Sen lisäksi, että nämä ovat ihmisiä syömällä lihonneet ja kasvaneet jättiläisiksi, he ovat siis myös hyvin rikkaita ja kahdessa ensimmäisessä tapauksessa heillä on sitä paitsi poikkeuksellisia kykyjä: Peukaloinen-sadun ogre pystyy seitsemän peninkulman saappaillaan äkillisesti siirtymään paikasta toiseen, kun taas Saapasjalkakissa-sadun ogre pystyy muuttamaan muotoaan.

Heillä on vain yksi pakkomielle: syödä tuoretta lihaa. Parhaiten heille maistuvat pienet lapset. Toisin kuin satujen sudet, jotka syövät uhrinsa raakoina, ogret haluavat syödä lihan valmistettuna ja keitettynä kastikkeen kera samaan tapaan kuin vasikan- tai lampaanliha valmistetaan syötäväksi.

Julmuudestaan huolimatta ogreilla on myös hyviä ystäviä. Peukaloinen-sadussa hän valmistautuu tarjoamaan ystävilleenkin tuoretta lihaa. Hänen mainitaan myös olleen "hyvä aviomies" ja seitsemän tyttären isä, joita hän kasvatti kuin prinsessoja. Lopulta hän kuitenkin menettää voimansa, kun seitsemän peninkulman saappaat otetaan häneltä pois hänen nukkuessaan.

Vaikka ogret ovat suuren kokonsa, ruokahalunsa, rikkauksiensa ja korkean yhteis­kunnallisen asemansa vuoksi pelottavia, heitä on myös helppo huijata. Niinpä Saapas­jalka­kissa saa helposti ogren houkutelluksi muuttamaan itsensä hiireksi, kun taas Peukaloinen vaihtaa oman ja veljiensä yömyssyt ogren tyttärien kruunujen kanssa, mikä saa ogren erehdyksessä tappamaan omat jälkeläisensä. Perrault'n versiossa Prinsessa Ruusunen -sadusta ogre-kuningatar luulee syöneensä omat lapsen­lapsensa, vaikka hovimestari oli vienyt heidät turvaan ja tarjonnut hänelle sen sijaan karitsan- ja vuohen­lihaa.

Symbolinen merkitys

Ogre on menettänyt seitsemän peninkulman saappaansa Peukaloiselle. Veistos Eftelingin puistosta Kaatsheuvelissa.

Ogre-hahmoille on esitetty myös psykoanalyyttisia tulkintoja. Freudin teorioihin viitaten se on tulkittu painajaismaiseksi isähahmoksi, joka kuvastaa lasten pahimpia pelkoja, erityisesti perheväkivallan pelkoa. Toisaalta samat psykologit ovat tulkinneet hahmon kuvastavan myös paluuta äidin kohtuun..

Bruno Bettelheim selitti teoksessaan Satujen lumous, että ogre kuvastaa lapsen pelkoja hänen varhaisimmassa iässään, jota Freud nimitti oraaliseksi vaiheeksi. Silloin ja myöhemminkin lapsella on usein vastustamaton halu ottaa mitä tahansa esineitä suuhunsa, mikä kuitenkin koetaan tuhoisana, minkä vuoksi tämä halu on voitettava. Hänen mukaansa ogre on nimenomaan tämän halun symboli, ja ogresta saatu voitto esittää vertauskuvallisesti tämän halun voittamista.

Hahmo tekee pieniin lapsiin suuren vaikutuksen, ja se kuvastaa lasten mielikuvaa aikuisten kaikkivoipaisuudesta ja väkivallan uhriksi joutumisen pelkoa. Tässä suhteessa se muistuttaa monissa saduissa esiintyvää pahaa sutta: nämä arkkityypit muodostavat kulttuurisen hahmon, joita lapsilla varsinkin 3 tai 4 vuoden iässä esiintyy nukkumaan mennessä.

Nykyaikaisia sovituksia

Roolipelit

Gary Gygax, joka oli yksi ensimmäisen, vuonna 1973 julkaistun roolipelin Dungeons & Dragons laatijoista, kiinnitti siihen, että sana ogre muistuttaa sanaa orque (örkki), joka esiintyy muun muassa Tolkienin teoksissa. Hänen mukaansa molemmat juontuvatkin samasta latinan sanasta Orcus. Hänen roolipelissään nämä on kuitenkin selvästi erotettu kahdeksi toisistaan eroavaksi pelihahmotyypiksi. Roolipelin ensimmäisestä versiosta (D&D) lähtien ogret esiintyivät hirviöinä, joita lyhyesti kuvattiin suuriksi ja pelottaviksi. Pelin kehittyneemmässä versiossa Advanced Dungeons & Fragons (AD&D) ne esiintyvät ensimmäisessä hirviömanuaalissa (engl. Monster Manuel, 1978) jättiläisten luokkaan kuuluvana pelihahmoina, trollien kaukaisina sukulaisina, typeryksinä, jotka kyltymättömästi rahoittavat sotaisia kykyjään. Pelin ja sen laajennusten myöhemmissä laitoksissa esiintyy muitakin ogre-tyyppejä, erityisesti sini-ihoiset "ogre-maagit", jotka ovat älykkäämpiä ja joilla on taianomaisia kykyjä..

Sotapelissä Warhammer Battle ja samannimisessä roolipelissä ogret esitetään suurina vaikuttavina humanoideja, joilla on väkivaltaisia taipumuksia ja joilla on suuri ruokahalu. Peliin vuonna 2004 julkaistussa laajennuksessa nämä voivat palkkasoturien avulla, jotka voivat asettua yhtä hyvin ihmisten kuin ogre-joukkojenkin puolelle, muodostaa kokonaisen armeijan. Nämä aina nälkäiset jättiläiset muodostavat kansan, jolla on oma vanha historiansa, raakalaismainen sosiaalinen organisaationsa ja saaliinhimoinen kosmogoniansa.

Gloranthan maailmassa ogret ovat Kaaoksen turmelemia ihmisiä. He elävät ihmisten keskuudessa, joista heidät erottaa vain heidän suuri kokonsa ja hieman suuremmat voimansa. He pitävät itseään imisten luonnollisina saalistajina samoin kuin Kaaos saalistaa maailmaa. He voivat jopa huijata jumalia voidakseen osallistua uskonnollisiin menoihin.

Harmondessa, Agone-roolipelin maailmassa, ogret ovat kansa, joka on syntynyt kesän personifioinnista. Ylpeinä ja pöyhkeinä pelureina he usein valitsevat sotilaallisen tai porvarillisen uran, jälkimmäisessä tapauksessa käyden tylyä kaupallista kilpailua.

Videopelit

• Warcraft-pelissä ogre on ihmisen muotoinen, mutta suunnattoman suuri, hirviömäinen ja toisinaan kaksipäinen olento. Ogret ovat samalla noitia ja voivat käyttää hyväkseen taikavoimia. He ovat ryhmittyneet klaaneiksi ja ovat toisinaan Lauman (Horde) liittolaisia.
• EverQuest-pelissä ogreja ovat Belluaire, Berserker, Chaman, Fléau d'ombre ja Guerrier. He ovat syntyneet Oggokissa ja ovat vielä suurempia ja voimakkaampia kuin peikot. He muodostavat kaikkein voimakkaimman rodun ja ovat sen vuoksi erityisen hyviä sotureita.
• Pelissä The Elder Scrolls IV: Oblivion ogre on ihmisen muotoinen, suurikokoinen mutta pienipäinen olento, joka elää kylmissä ja kosteissa paikoissa kuten pohjoisilla seuduilla ja vartiotorneissa.
• Pelissä Ogre Battle: The March of the Black Queen on ihmisen pimeä puoli. Hahmo kuvataankin normaalina mutta vallanhimoisena ihmisenä.
• Tekken-pelisarjassa Ogren oikea muoto on True Ogre, joka kuvataan intiaanien keskuudessa tunnetun tarinan mukaisesti.
• RuneScape-pelissä ogre on suuri valkoinen villi mies, jolla Tarzanin tavoin on yllään lannevaate.
• Pelissä OGRE Computer Game vuodelta 1986 ogre on hirviömäinen robotti, joka yksin voi tuhota kokonaisen armeijan. Alun perin OGRE oli lautapeli, jonka pelilauta esitti kuvitteellisen alueen karttaa.
• Warhammer Battle -pelin mielikuvitusmaailmassa ogret ovat jättiläiskokoisten ihmismäisten olentojen rotu, jonka muinoin luotiin Kaaoksen vastustamiseksi. Ogret ovat suuria ja voimakkaita, mutta heidän älylliset kykynsä ovat heikot, ja heidät on karkotettu Kyynelten vuoristoon, josta käsin he usein käyvät muualla kauppamatkoilla.
• Cube-pelissä ja sen jatko-osassa Sauerbraten ogret ovat jokseenkin pienikokoisia mutta lihavia hahmoja.
• Pelissä Dragon Age: Origins ogre on yli kolmen metrin pituinen olento, jolla on käsivarren pituiset sarvet. Ogre on yksi hahmoista, jotka tappavat kuningas Cailanin.

Piirrossarjat

• Winx-klubi-televisiosarjassa esiintyy ensimmäisellä kaudella vihollisena ja saman kauden lopusta eteenpäin Alfean keijukoulun talonmiehenä ogre, Knut.
• Piirrossarjan Garulfo neljännessä jakossa Kristallisilmäinen ogre" ogre on ujo ja hyväntahtoinen hahmo, johon prinsessa on ystävystynyt, mutta tämä ei voi estää typeriä ritareita tappamasta häntä.
• Hajime Isayaman mangassa Titaanien hyökkäys' ("Shingeki no Kyojin") ihmiskunnan vihollisina on "titaaneiksi" kutsuttuja jättiläismäisiä olentoja, joita voidaan verrata ogreihin. Heidän kokonsa voi vaihdella kolmesta metristä useampaan kymmeneen metriin, ja heidän olemassaolonsa ainoa tarkoitus näyttää olevan syödä ihmisiä elävältä, pelkästään nautonnon eikä ravinnontarpeen vuoksi. Eräitä poikkeuksia lukuun ottamatta he eivät vaikuta kovin älykkäiltä eivätkä vilkkailta. He ovat alastomia, ja heidän epänormaali suunsa on aina vääntynyt virneeseen. Tämän mangan ensimmäisen osan aiheena on alkeellinen syödyksi tulemisen pelko.

Elokuvat

Shrek-elokuvasarjan nimihahmo on erikoistapaus. Hän muistuttaa ulkonäöltään tyypillisiä ogreja, mutta hänellä ei ole niiden luonnetta ja tapoja. Hän elää yksin eristyksissä mökissä keskellä metsää eikä syö lapsia (vaikka Dreamworksin videossa hän sanookin, että vauvat vastaavat ogreille muffinseja. Ihmiset kuitenkin pelkäävät häntä, mutta vain hänen ulkonäkönsä vuoksi: hän muistuttaa ogrea, minkä vuoksi hänen luullaan olevan joka suhteessa heidän kaltaisensa.

Shrek-tarinan sanoma onkin, ettei tule kiinnittää liiallista huomiota ulkonäköön. Sanomalla on arvonsa nyky-yhteiskunnassa: hahmo on todellisuudessa hyväsydäminen ja kärsii eristyneisyydestään. Sarjan prinsessalla on julkinen ja yksityinen puolensa: hän on kaunis päivisin mutta kauhistuttavan ruma öisin, ja hänen unelmien prinssi on todellisuudessa turhamainen, itsekäs ja sietämätön. Kuningaskin on asemassaa vain vaimonsa rakkauden ja suudelman vaikutuksesta, sillä hän itse on vain sammakko jne.

Le Donjon de Naheulbeuk

Ogre on myös yksi John Langin kirjoittaman tarinan Donjon de Naheulbeuk hahmoista. Muut ovat Samooja, Barbaari, Keijukainen (ransk. Elfe), Kääpiö (ransk. Nain), Taikuri (ransk. Magicienne), Varas (ransk. Voleur), Kuljeksiva Laulaja (ransk. Ménestrel, Dlulin Ritari (ransk. Paladin, pohjoisten metsien maahinen ja Gluby. Ogre on suuri ja aina nälkäinen olento, joka jyrisevää puhetta kukaan ei ymmärrä ja joka syö kaiken läytämänsä, toimii pelkästään vaiston varassa ja muistuttaa jossakin määrin Barbaaria. Petomaisesta ulkonäöstään huolimatta ogre osoittaa toisinaan älyllisiäkin kykyjä ja kiintymystä (varsinkin Taikuriin) ja on Kääpiön ja Barbaarin hyvä toveri. Nämä taas näkevät Ogren samalla kertaa sekä toverina että "hirviönä".

Sanan muita käyttöyhteyksiä

Poliittisista syistä sanaa ogre on käytetty kuvaannollisesti muutamista historiallisista henkilöistä. Esimerkiksi Napoleonin vastustajat käyttivät nimitystä hänestä..

Sanaa on käytetty myös eräistä lapsia surmanneista sarjamurhaajista. Esimerkiksi Michel Fourniret'ta on nimitetty "Ardennien ogreksi".

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Ogre (hirviö) Wikimedia Commonsissa